koko kesän olit itse lempeys
istuit kanssani juomassa valkoviiniä
annoit minun puhua
maistella vieraita sanoja suussani
yöllä painoit minut keskiaikaista seinää vasten
lämpimät kivet suutelivat selkääni
sinä
kasvoja, käsivarsia
tänään silmäsi kiristyvät viiruiksi
kuljet metsässä pitkä keppi kädessä
sivaltelet
kukkia, pensaita
äänesi kalskahtaa uhkaa
ehkä kuvittelet
jo kivun uurteet kasvoilleni
vaikka vielä ei ole aika
kun mustelmat eivät enää erotu pimeydestä
eikä huuto kirkkaudesta
pakotat minut kyyristymään nurkkaan
nostat ruoskasi
enkä minä opi
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Tämän runon karmivanhellänerikoonen tunnelma saa mun ihokarvani pystyhyn, mieleheni tuloo narsisti joka käyttäytyy justihin nuon.
Eikä me meinaa koskaa oppia sitä välttämähän ku se aina ensiksi on hyvää ja sitte niinku ruoskalla isketääs.
Eikä siinä tarvita ku muuttunut ilimapiiri.
Kylläpäs otti oikeen henkehen tämän lukeminen.
Siis hyvä !
Minusta runossa on parasta miten aika pienillä lauseilla kuvataan vahvasti molempien henkilöiden tunnetiloja. Tarinassa on myös romantiikan palasia, jotka tuovat mieleen vanhoja klassikkoromaaneja linnoineen ja arvoasetelmineen. Kipeä tarina, vahva runo.
Mitä tähän voisi sanoa. Miksi lempeys muuttuu vihaksi. Koskettava, järkyttäväkin on runosi.
Vaikuttava, pysäyttävä.
Pysäyttävä runo.
hieno teksti jälleen aiheesta, jota oletan käsitellyn aiemminkin. tekstin alun viettelevä osuus on aivan mahtava. se vie lukijan kyllä kaus nykyhetkestä, kun taas loppu palauttaa takaisin tunnelmaan ja nykyhetkeen. hienoa.
Vahva, järkyttävä runo!
Ajattelin tämän enemmän vertauksena kuin tarinana. Kuinka toisella on kahdet kasvot, "pimeä puoli", jonka loppuun viitaten runon minä tietää jo alun hyvien hetkien aikaankin. Loppu tuo mielteen pakkomielteen ja alistamistarpeen. Vahva teksti.
Järkyttävä mutta kaunis
niin kipeää tekstiä. joillakin ihmisillä on tuhannet eri kasvot
ja eniten rakastaa niitä mitkä eivät ole olemassa