Lähellä toisiaan tuikkivat tähdet

Runoilija lindor

nainen
Julkaistu:
10
Liittynyt: 6.2.2010
Viimeksi paikalla: 16.6.2016 19:10

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Oletko kukaan?

Nimeni on
Kuka Tahansa
Suihkussa verho
Liedellä makaroonia
Yöpöydällä valo
Olen siis kaimasi

Kun kutsun sinua nimeltä,
mitä vastaat?
 

Täällä talvi oli tehnyt eri tavalla jälkensä luontoon. Kaupungissa saattoi katsella lumihiutalekukkia pihlajanmarjojen ympärillä. Täällä tuuli oli hyytänyt veden timanttimaisiksi pisaroiksi sinne, missä keväisin oli koivujen silmuja. Kike piti siitä.

Hän hengitti lumisadetta ja kuunteli lumihiutaleiden kuiskivan rytmiä, jollainen lähti pienistä hennoista kulkushelistimistä koulun joulujuhlissa. Jotenkin ääni toi hänelle aina mieleen marakassit. Kuivan Afrikan hiekan ja jäätyneiden Pohjolan vesikiteiden yhteys tuntui oikealla tavalla odottamattomalta.

Todellisuudessa metsästä ei juuri kuulunut ääntä, mutta äiti oli opettanut Kiken kuuntelemaan hiljaisuutta, ja nyt tämä erotti siinäkin eri sävyjä. Oli hiljaisuutta, joka kaipasi tulla rikotuksi ja hiljaisuutta, jonka oli määrä jatkua ikuisesti ympäristöstä välittämättä, joka oli eri todellisuudessa kuin äänet. Nyt hiljaisuus tuntui odottavan jotain. Kike tiesi, ettei hänen ollut määrä sitä häiritä, mutta että jokin muu ääni oli tuloillaan. Kike odotti, odotti iltaa ja odottaessaan seisoi paikallaan kuin olisi sulautunut hiljaisuuteen. Silmät hän pitäisi kiinni kunnes ääni ilmaantuisi.

Kike avasi silmänsä, kun ääni tuli kuuluviin, ja hänen poskelleen putosi ripsi. Ensin ohi ajoi jokin pienimoottorinen, hiljainen auto, jota pian seurasi kaksi-, ehkä kolmeosainen rekka. Nyt Kike osasi paikantaa tien ilmansuunnan ja lähti varovasti kävelemään sen suuntaan pysähtyen välillä kuuntelemaan. Kerran hän sai odottaa kuusi minuuttia seuraavaa rekkaa, tarpeeksi että ehti säikähtää oravan puusta tiputtamaa luminokaretta. Oli jo hämärä, mutta taivas oli harvinaisen värinen. Se oli harmaa pilvikerroksesta, mutta punaisena laskeva aurinko heijasti siihen turvallisen ruskean sävyn. Kike käveli nyt määrätietoisesti eteenpäin pysähtymättä, lukuun ottamatta taukoa jolloin solmi kengännauhansa ja kuuli taas yhden rekan ajavan ohi. Nyt hän erotti jo selvästi laskea ryminästä peräkärryjen lukumäärän. Kolme.

Taivas oli vähän selkeytynyt ja paljastanut tähdet, jotka näyttivät tavallista pienemmiltä takana hataran pilviverhon, joka yhä oli niiden ja Kiken välissä. Hän katseli ympärilleen. Vaikka kukat olivat kuihtuneet talven tieltä, Kikestä maisema oli kaunis. Maata peittävät lumihiutaleet olivat kukkiakin kauniimpia, kuin miljoonista toisiaan lähellä olevista tähdistä muodostunut keto. Taivaalla kiiti lentokone, joka sai Kiken tuntemaan olonsa turvalliseksi. Punainen vilkkuvalo sanoi ”Illaksi kotiin”, ja Kike hymyili. Hän ei halunnut vieläkään rikkoa hiljaisuutta äänellään.

Kohta sekametsä vaihtui pelkäksi kuuseksi, ja Kike näki, että enää oja ja sitä reunustava kuusirivistö erottivat hänet valtatiestä. Hänen suunsa hengitti ulos lämmintä ilmaa, joka muuttui kylmässä vaaleaksi höyryksi kuin jos hän olisi huokaissut tyytyväisenä. Kike vain ei päästänyt ääntäkään.

Kun hän kiipesi viimeisen askeleen ojasta tienreunaan, taivaalla välkkyi punaisena taas yksi lentokone. Kiken silmät tuikkivat kuin kaksi tähteä kaukana avaruudessa, lähellä toisiaan. ”Illaksi kotiin”, Kike kuiskasi kohti taivasta kasvot säteilevinä. Tähtiä ei enää peittänyt pilviharso, mutta Kiken hengitys muuttui hänen kuiskatessaan ohueksi pilveksi hänen ja tähtien väliin.

Selite: 
oletus
Kategoria: 
 
 

Käyttäjän kaikki runot