En halua menettää.

Tavattiin jo pieninä, ja yhdessä kaaduttiin ja noustiin nauraen.
Kului aikaa, ja vuodet vierivät.
Tuli aika jolloin ei enää tunnettu,
kunnes muutin naapuriin asumaan.
Ei jaksas edes kirjottaa tällästä paskaa mutta niin vaan teen.
Luvattiin, ettei etäisyys meitä erota.
Ollaan kolme vuotta kuljettu samaa tietä.
Niistä kaksi vuotta joka päivä.
Minä olen sinä. Sinä olet minä.
Niin mä olen kuvitellut.
Kaiken mä olen antanut sulle.
Kaiken.
Ja nyt kaikki on muuttunut. Päälaellaan.
Tämä.
Kaikki mitä olen pelännyt.
Sitä vihan määrää ei voi tajuta,
mitä mä nyt tunnen.
Eikä myöskään surun.
Eikä pelon.
Mä oon itsestäänselvyys.
Aina siinä. Ei, ei tarvii huolehtia,
kyllä mä tässä pysyn.
Niinhän se on, vaikka mieli tekis päästää irti.
Heittää hanksat tiskiin, luovuttaa sun suhteen.
Mutta enhän mä voi.
Oot mun elämä.
Loppupeleissä sä olet ainoa joka on aina jäänyt, pysyvää.
Miten susta voisin luopua?
Jokainen vastoinkäyminen,
Jokainen rakastuminen,
Jokainen suru ja tuska,
ilo, kyyneleet,ajatukset ja hymyt ollaan jaettu.
Se mikä sattuu suhun, sattuu muhun.
Tunnen sut paremmin kuin itseni.
Ja sä mut.
Oot ollu mulle aina tärkeintä,
ja nyt tuntuu kuin antasit kaiken valua sormien välistä hukkaan.
Mut hei ei täs mitään.
Kyllä mä yksin pärjään,
tai no en ilman sua.
Tosiystävyys on sinäänsä sama asia kuin seurustelu.
Mitään ei saa pitää itsestäänselvyytenä,
Suhteen eteen täytyy tehdä töitä,
Toisesta täytyy pitää huolta,
Antaa rakkautta.
Sun pitäis varmaan tajuta se.