Herra Docke Sol raotti hitaasti silmiään. Sairaalloisen keltaisissa käsissä luisevat sormet vapisivat hiljakseen. Docken silmät liikahtelivat hitaasti, etsien kiintopistettä harmaasta huoneesta. Jotakin uutta. Jotakin, mikä hänet oli herättänyt. Mikä? Mikä huoneessa oli muuttunut? Ei mikään. Lasiset säiliöt olivat rikki, kantasolugeeli oli valunut ulos kuin lapsivesi ja kuolleiden lasten rooleja leikkivät edelleenkin kuolleen ihon ja muovin sekaiset möykyt johtoja selässään ja kasvot muodottomaan irveeseen sulaneena. Mikään ei ollut muuttunut. Huoneessa ei ollut edes pölyä, ja harmaat betoniseinät olivat edelleenkin yhtä vahvan ja tylyn näköisiä kuin 207 vuotta sitten kuten kaikki muukin huoneessa, kun herra Docke Sol oli käynyt nukkumaan.
Mutta jokin oli silti muuttunut. Se ei ehkä ollut herra Docke Solin maailmassa pienessä betonihuoneessa, mutta hän tunsi hennon jännityksen ja toivon värisevän huoneen ulkopuolella, ylhäällä maanpinnalla. Herra Docke Sol tunsi sen. Oli aika lähteä liikkeelle.
Dora huokaisi helpottuneena. Nukke oli melkein valmis, eikä mikään ollut mennyt vikaan. Hänen tarvitsisi enää painaa “käynnistä”-nappia ja hotelli Nocturne Soleilissa olisi kaksi asukasta yhden sijaan. Muuta eroa ei olisi, kuin että toisella oli synteettiset sisuskalut.
Dora painoi varovasti käynnistysnappia nuken sydämen kohdalta. Oli tuntunut luonnolliselta ratkaisulta asettaa nappi siihen. Heti kun nappi oli painunut pohjaan, Dora tunsi lämmön leviävän nukkeen. Sen silmät aukenivat ja rintakehä nousi ja laski, kun keinotekoiset keuhkot vetivät polttoaineekseen typpeä, happea ja hiilidioksidia. Doran täytyi hillitä itsensä, ettei alkaisi itkeä.
“Hei…” Dora sanoi varovasti. Nuken ohjelmointi tunnisti sanan ja vastasi samalla tavalla Doralle “Hei” ohuella nukkeäänellä.
“Minä olen Dora, sinä olet Elissa”, Dora sanoi nukelle. Nukke nyökkäsi ja sanoi:
“Hauska tavata, Dora. Olen Elissa.”
Dora hymyili ja nyökkäsi sanoen:
“Ja me olemme tästä lähtien ystäviä, jooko?”
“Joo”, Elissa sanoi ja hymyili.
Dora piti Elissasta ja Elissa Dorasta. Ei kestänyt kauaakaan, kun Elissa oli jo päässyt eroon ohuesta äänestään ja konemaisesta jäykkyydestään. Kuka tahansa olisi pitänyt häntä normaalina ja normaalisti syntyneenä tyttönä, olettaen että maailmassa olisi enää ollut muita eläviä ihmisiä kuin Dora ja Elissa. Kaikki sujui hyvin… ennen puhelinsoittoa.
Se pirisi ilkeästi hotellin aulassa. Dora laskeutui varovasti alas portaita pitkin alakertaan. Hän oli käynyt siellä viimeksi 6-vuotiaana, melkein kymmenen vuotta sitten. Alakerta pelotti häntä. Aulassa oli iso musta aukko, joka imi kaiken valon alakerrasta. Se oli imenyt pois isän ja äidin kymmenen vuotta sitten. Äiti oli kuollut, kun liukas savi oli estänyt häntä tarttumasta mihinkään, mistä pitää kiinni. Äiti oli kuollut, kun savi oli tukkinut hänen suunsa ja nenänsä ja tukehduttanut ja haudannut äidin ja kaikki hotellivieraat.
Mutta puhelin oli pirissyt ilkeästi jo viikon ja Dora ei enää kestänyt sitä. Eikä hän uskaltanut lähettää Elissaa sulkemaan puhelinta.
“Haloo?” Dora sanoi nostaen puhelimen kuulokkeen korvalleen. Rahinaa. Dora mietti, oliko hän vain kuvitellut puhelimen pirisevän, kuka tässä maailmassa kenellekään enää voisi soittaa? Mutta sitten kuului hinkuva ja kitisevä ääni:
“Nukke…?”
Dora kuuli kitinän alta tutun sävyn.
“Isä?” hän kysyi. Ääni ei kuullut hänen kysymystään vaan sanoi:
“Herra Docke Sol… haluaa nuken…”
Kauhu tulvahti Doran yli. Mistä Docke oli tiennyt? Miten se tiesi, että Elissa oli täällä?
“Onko isä siellä?” Dora kysyi ja tunsi itsensä tyhmäksi. Vaikka isä olisikin joutunut Dockelle, hän ei olisi enää “isä”. Hän olisi Docken polttoainetta ja tietokantaa, ei “isä”.
“Dora… anna nukke… nukke… nukke…” ääni kitisi ja Dora tiesi, että jossakin sen taustalla oli marginaalisen pieni osa hänen entistä isäänsä. Ja samalla hetkellä hän tiesi, miten Docke oli saanut tietää Elissasta. Isä oli kertonut, missä oli maailman vihoviimeinen elävä ihminen. Ja Docke oli vain odottanut, että Dora tekisi jotakin, mihin se ei itse kyennyt.
Dora ei jäänyt odottamaan, että puhelimesta kuuluisi vielä taas rahisevalla ja vinkuvalla äänellä “nukke”, vaan juoksi takaisin yläkertaan. Aulan lattian mustasta aukosta kuului jo rahinaa, kuin torakkaparvi olisi kipittänyt sen savisia seiniä pitkin.
Dora huusi Elissan nimeä. Kumpikaan ei saanut kohdata Dockea yksin.
“Dora?” Elissa kurkisti hämmentyneenä käytävälle olohuoneen virkaa toimittavasta sviitistä. Dora syöksyi halaamaan ystäväänsä.
“Dora?” Elissa kysyi hämmentyneenä, kun alakerrasta jo kuului inhottava, torakkamainen matelu. Dora veti Elissan porraskaiteen suojiin, kun sairaalloisen keltaisen värinen, kaljua ja alastonta vanhaa miestä muistuttava olento kiipi ylös aulan mustasta aukosta, ja sen luisevasta, suuresta ruumiista lähti lukuisia laahaavia ja kumimaisia raajoja, jotka matoivat Docken perässä, ja sen selästä lähti harmaanvihreitä, luikertelevia ja haarautuvia johdonpätkiä.
“Dora, mikä tuo on?” Elissa kuiskasi kauhuissaan.
“Se on herra Docke Sol. Ja voin sanoa että meidän hotellissamme ei olla koskaan nähty yhtä vastenmielistä ja epätoivottua olentoa”, Dora sanoi inhoten. Otus kääntyili aulassa etsien, ja sitten se katsoi ylös. Se näki Elissan.
“Nuukkeeee…” se kitisi ja ryömi nopeasti kohti portaita. Tytöt perääntyivät kauhuissaan porraskaiteen luota.
Keskellä portaikkoa Docke pysähtyi. Sen ruumis sykki, ja sen nahka ratkesi keskeltä kahtia ja sisältä astui ulos irvokas auringonkukka kiipien portaita nopeammin kuin entinen Docke koskaan. Sen vaativa kiljunta kaikui läpi hotellin, kun se ryömi kohti pakenevia tyttöjä. He juoksivat kauhuissaan pitkin käytävää, kun Dora keksi epätoivoisen ratkaisun.
“Elissa, revi sen terälehdet! Revi sen terälehdet!” hän huusi hysteerisenä. Vaikka Docke koskisi Elissaan, se ei veisi hänen sieluaan kuten se oli tehnyt isälle ja kaikille hotellivieraille. Elissalla ei voinut olla sielua.
Vaaleatukkainen tyttö kääntyi kannoillaan ja ponnisti hypäten hirviömäisen kukan päälle. Hän repi sen terälehtiä ja talloi sitä pienillä kengillään ja hotellin täytti Docken tuskainen kirkuminen, kunnes se tarrasi niljaisilla varsillaan Elissasta. Elissa huusi kauhuissaan, mutta yhtäkkiä huuto lakkasi ja vaaleatukkaisen tytön ruumis valahti veltoksi harmaiden silmien painuessa kiinni. Docke heitti Elissan vasten huoneen 207 ovea ja vapisi hetken tuskissaan. Sitten se tajusi, mikä Elissa oli, ja lähti luikertelemaan kohti himoitsemaansa nukkea. Mutta Dora ei ollut paennut. Hän oli nähnyt kuinka Elissalle oli käynyt, ja hänen sydämensä täyttyi kostonhimosta ja vihasta, ja hän hyppäsi nopeasti Docken ja Elissan väliin. Harmaanvihreät varret pysähtyivät hämmästyksestä Doran huutaessa:
“Et koske häneen!”
Docke ei kuitenkaan totellut vaan lähti luikertelemaan kohti Elissaa. Doran nyrkit puristuivat raivosta ja hänen tukkansa liehui kuin kovassa tuulessa hänen pakottaessaan Docken varret katkeamaan pelkän raivoisan ajatuksen voimalla.
“Sinä et koske enää kehenkään!” Dora huusi raivoissaan. Docke kirkui, mutta Dora ei antanut periksi vaan pakotti tämän kärsimään, kunnes hirviömäinen olento ei enää liikkunut.
Herra Docke Sol oli lopullisesti kuollut.
Dora kääntyi Elissan puoleen ja nosti tämän hengettömän ruumiin syliinsä. Hän ja Docke olivat molemmat uskoneet Elissan olevan sieluton nukke, mitä tämä ei ollut ollut. Dora oli luonut itselleen ystävän, mutta Elissa oli myös ollut ihminen, jolla oli ollut sielu. Ja se sielu oli nyt kuollut.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
