Parin vuoden takaa

Tunnen itseni pieneksi.
Pieneksi tässä maailmassa.
Tuntuu kuin olisin mitätön.
Saamaton ja turha.
Mutta tiedän kuitenkin ettei se ole niin.

Vaikka olisitkin väsynyt kaikkeen.
Vaikka haluaisit itkeä itsesi uneen.
Haluaisit huutaa maailmalle, haluaisit heittää kaiken pois.
Älä tee sitä tai menetät sen mitä et saa enää koskaan takaisin.

Pidä itsesi pystysssä. Vaikka ajattelisit, että toisten takia.
Ei, vaan itsesi takia.
Olet arvokas jokaiselle.

Haluatko nähdä sen sanoinkuvaamattoman kauneuden joka on joka ikinen päivä edessäsi?

Haluatko tehdä elämästäsi elämisen arvoista? Älä siis heitä päiväkääkään pois. Et tiedä mitä voit menettää.

Nyt tunnen, että tahtoisin vain luovuttaa. Tajuamatta silti, että nyt on oma hetkeni, milloin elän unelmaani. Tunnen olevani ansassa, kahleissa tässä hetkessä, josta en kuitenkaan ikinä päästäisi irti.

En tahdo olla harkitsematon. En haluaisi olla turhautunut. Pettynyt itseeni. Ärsyyntynyt kaikkeen. Mutta eikö se ole välillä vain tervettä?

Olen oppinut näkemään asioiden kauneuden. Joku voi pitää sitä täytenä hölynpölynä, mutta mikään ei ole parempaa kuin vaaleansininen taivas, sitä vasten kirkkaan vihreinä loistavat puut.

Monet pitävät sitä tavallisena, eli eivät anna sille minkäänlaista arvoa.

Opin eräänä päivänä arvostamaan sitä. Tajusin, että minun pitää olla ylpeä näkemästäni. Olla ylpeä elämästäni.

Olla tyytyväinen siihen mitä olen. Tottakai tavoittelen vieläkin asioita, joita minulla ei ole.

Mutta tajusin, etten välttämättä tarvitse niitä ollakseni oikeasti ONNELLINEN.

Ehken joidenkin mielestä tiedä, mitä onni on, mutta rakastan tunnetta siitä, minkä koen olevan onnellista.