Viisitoista päivänkakkaraa.
Yksi ei millään malttais aamuyössä nukahtaa,
toinen yksin unissansa lehtiänsä kohauttaa.
Pari niitä lie jo tuulessa katkennukkin,
kolme kai lähti jo reunalle kukkapenkin.
Useimmat jo päänsä painaa, terälehtiensä suojaan,
mutta yksi vain suruissansa kohtaloaan huokaa.
Täällä hän on kasvanut, joukossa
monien samanlaisten,
ei oo elämää maistanut, lailla saniaisten.
Ei kasva rönsyillen kuin mansikat marjapuskissaan,
-Miksi juuri minä, tuo miettii tuskissaan.
Miksei ole reissannut kuin voikukan siemen,
-Tänne olen kasvanut, kai juurtunutkin lienen.
Kohtaloonsa jo miltein alistuu,
kunnes äänen kuulee,
tyttö astuu rappusille, ei
virko vaikka tuulee.
Tuo tyttökin niin vallan surulliselta näytti,
otti terän taskustaan, sen kuun pilke täytti.
Tyttö kyynel kasvoillaan, kiertää vielä pihamaan.
Istuu alas nurmelle, käy hennoin äänin laulamaan.
Näkee hän vihdoin päivänkakkaran,
niin pienen ja avuttoman,
hymyn hän saa kasvoilleen,
palaa takas jaloilleen.
Irroittaa kukan varoen, ääneti, mut kuin sanoen,
hälle pienen kiitoksen.
Päivänkakkara ei tuntenut enää oloaan mitättömäksi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Ihana alusta alkaen. Sekin, että luku on 15 eikä mikään perinteinen kolme, seitsemän tai yhdeksän, eikä edes tusina. Rytmi on ihana soljuva, tasainen ja siltikin soinnuttelussaan vaihteleva. Lopun tokaisu rikkoo hauskasti rytmiä.
Suloinen tarina kokonisuudessaan, nosti hymyn huulille. Etenkin kohta /sen kuun pilke täytti./ säväytti kovin. Kaunista runoutta sinulla. :)
Kaunis upea runo, menee eteenpäin kuin kaunis puro.
Hyvä loppu, tästä pidän kovasti=) Piristi =)