Hämillään

Olipa kerran käsikirjoitus,
miten maailmassa tulisi
elää, menetellä ja toimia.

Mutta ihminen oli paha,
ja hän sanoi:
"Tämä käsikirjoitus on
muilta kielletty,
se on tarkoitettu vain
pelastetuille."

Muut kysyivät silloin:
"Ketä ovat pelastetut?"

Ja ihmiset vastasivat:
"He, jotka elävät kunnolla
ja näyttävät toimiltaan
ja teoiltaan meidän 
kaltaisiltamme."

Niin ihminen muutti käsikirjoitusta.
Hän kirjoitti siihen 
lukuisia virheitä,
jotta käsikirjoituksesta
ei selviäisi, ketkä ovat pelastettuja.

Muut lukivat käsikirjoituksen läpi,
ja sanoivat:
"Nyt tämä on sekava.
Ja me olemme hämillämme."

Ihminen myhäili silloin tyytyväisenä.
Sillä hän koki tehneensä
hyvänkin teon.
"Siinäpä sitten pärjäävät
oman neuvonsa ojassa."

Ihminen oli niin paha,
että hän kirjoitti
valon olevan pimeyttä.
Ja hän kirjoitti
pimeyden olevan valoa.

Sitten muut alkoivat riidellä.
Toiset väittivät valoa edelleen valoksi.
Toiset väittivät, että pimeys on
totista valoa.

He riitelivät niin kovin,
että maailmasta tuli
taistelutanner.

Kaikki ihmiset huutivat toisilleen
kovaan ääneen, ja riitelivät
siitä, kuka on oikeassa.

Ihmiset halusivat käsikirjoitukseen
selvennyksiä.
Niinpä he kirjoittivat ihmiselle:
"Laita selvennyksiä käsikirjoitukseen."

Mutta ihminen vastasi:
"Mitä kirjoitin, sen kirjoitin."

Ketään ihmistä ei auttanut
ihmisen kovapäisyys.
He alkoivat inhoamaan
ihmistä.
He alkoivat syyttää ihmistä.
 

"Sinun takiasi maailmassa
on paha olla."

"Sinun takiasi me riitelemme."

"Sinun takiasi käsikirjoitus on huono."

Muut, jotka olivat iloinneet
käsikirjoituksen hämmentävästä
virheellisyydestä,
pakottivat silloin erilaiset ihmiset
pyytelemään anteeksi itseltään,
että he ajattelivat edelleen
valon olevan valkeutta.

He saivat nautintoa siitä.

Itse he, muut, pesivät kätensä
pahoista teoistaan,
väittäen ihmisen olevan syypää,
olihan hän kirjoittanut hämmentävän
käsikirjoituksen.

Kuitenkin ihmiset näyttelivät
käsikirjoituksen läpi.
Erityisesti pimeän rakastajat,
ylistivät omaa rooliansa,
parhaimpana kaikista rooleista.

Katsojat olivat hämmentyneitä.
He havaitsivat käsikirjoituksen
virheellisyyden.
Heidän oli paha katsella näytelmää.
Heidän oli paha kuunnella
sellaisia lauluja,
joissa ihminen oli kätkeytynyt,
verhoutunut pimeyteen.

Mutta, koska kukaan
tahtonut olla katselematta näytelmää,
kaikki tunsivat olevansa pelastettuja

vastuusta.

Kaikkihan saattoivat syyttää ihmistä,
joka käsikirjoituksen oli laatinut.

Vastuusta puhuttaessa,
kaikki puhuivit mieluiten
ihmisen vastuusta,
eivät omastaan.

Sitten ihminen keksi peilin.
Hän käski kaikkia ostamaan
itselleen peilin, ja 
katselemaan sitä päivittäin.

Käsikirjoituksesta tuli tarpeeton.
Ihmiset korvasivat
käsikirjoituksen
käsipeilillä.

Kun he olivat vihaisia,
he eivät syyttäneetkään
enää näytelmää,
käsikirjoitusta,
tai ihmistä,
vaan he katsoivat peiliin.

Jos sieltä katsoi takaisin
pahuus,
he käsittivät pahuuden olevan
heissä, 
ei käsikirjoituksessa.

Silloin maailmasta loppuivat sodat.
Ihmiset eivät enää riidelleet,
siitä, kuka on oikeassa,
ja kuka on väärässä.

Kaikki alkoivat ymmärtää,
että, jos joku rikkoo peilin,
se joku ei ole
huono käsikirjoitus,
ei ihminen,
ei näytelmä,
vaan hän,
joka peilistä katsoi.