Ehkä juuri niihin aikoihin,
kun kevään viimeinen kastepisara kuivui
ja jätti jälkeensä viiltävää lämpöä,
huomasin edelleen olevani tässä.
Näin miten taivas liikkui nopeammin,
kuulin kuinka elämä huusi nälkäänsä
ja haistoin kastanjoiden kukkivan.
Silti jossain kaukana sisimmässäni,
jossain minne en yleensä itsekään löydä,
hakkasi
tyhjää
niin että siihen rytmiin pystyin vaipumaan,
kellumaan aalloilla ja
unohtamaan hengittämisen.
Missä on minun fotosynteesini
ja oksiin takertuvat siivet?
Nyt kun tähdet syntyvät uudelleen
ja tammenterhot on kerätty,
huomaan edelleen olevani tässä.
Selite:
moi
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
