Musta järvi

Hän etsi polkua, löysi. Hän kulki polkua.
Läpi yötumman metsän ilman talvikenkiä,
kohti mustaa järveä.
Ei eroa neste maasta
ja petollisena hänet virtaan viettelisi,
ellei kuu loistaisi henkisiltana
maidonvaaleana nauhana
uhkaavan liplatuksen poikki.
Hän kaivaten katsoo, lumoutuu. Katsoo syvemmin.

Haluaisi syöksyä syleilyyn,
antaa jäänhyisen veden tukkia kaikki ruumiin aukot.
Kivenlohkare on karhea villasukankin läpi.
Hänen kyynelraitansa tuuli kuivaa,
tunkeutuu ohutkankaiseen paitaan
hulmuttaen vinhaan.
Sulkee silmät ja liu’uttaa jalkaa kivellä,
varpaat kastaa. Kananlihalla.
Hän hivuttautuu hiljaa, epäröi. Jatkaa taas.
Mielensisäinen kaiku
käskee lopettaa.
Kieltäytyy kuuntelemasta, polvissa asti jo.

Turrutaminutturrutanyt.

Pusku selkään, horjahtaa yli painopisteen.
Hän kaatuu mustaan järveen.
Ruumiin aukot täyttyvät. Yrittää pyristellä irti.
Ei enää houkutakaan, hän ei huumaannu petollisesta kauneudesta.

Painuu pohjaan, pohjaan jota ei ole,
johon ei osu. Uppoaa raskaasti.
Hän huomaa olevansa kuristumassa…
ja käsien olevan omansa.
Musta järvi hymähtää pilkallisesti.
Kuun maidonvalkea henkisilta
lopettaa väreilyn.
Hän kauhuissaan tajuaa
työntäneensä itse itsensä tänne.
Veden pinnassa ei merkkiäkään
sen rauhan rikkoutumisesta.

Hän on sinetöity uhri. Mustalle järvelle.