Naapuriapua

”Niinpä, niinpä!” Sanoi Sakari tuuhestuneen partansa takaa. En nähnyt huulten liikkuvan, mutta ääni tuli jostain parran alta korostaen aina sanan viimeistä tavua. Vanha metsästyspipo, punaiseksi kudottu ja mustareunainen, pysyi juuri ja juuri päälaella hänen nyökätessään myönteistä vastausta.
Siinä istui ikääntynyt poikamies pohtimassa. Mietiskeli ja tiirasi villin sinisillä silmillään, oliko toinen tosissaan, siinä mitä sanoi.” Tarttishan sitä”, hän jatkoi mutisten ja piti taas pitkän tauon. Vuodesta toiseen hän oli tokaissut aina samat sanat. Kukaan ei oikeasti tiennyt, mitä hän tarvitsi, saati sitä mitä hän halusi. Kaikki vain kuvittelivat hänen aikomuksiaan. Joku tiesi hänen tarvitsevan emännän, toinen tiesi hänen tarvitsevan mökin rakentajaa ja kolmas tiesi, että tarvetta olisi ollut pesukoneelle. Todellisuudessa hän eli onnellista elämää, eikä välittänyt siitä, mitä toiset hänen tarpeikseen kuvittelivat. Jokainen lähipiirin naapuri oli vuorollaan joutunut toteamaan avoimen aputarjouksen kuivuneen kiville. Hänen vastauksensa oli aina:” Kattotaan ny, kattotaan nyy….” Ikään kuin venyttäen viimeistä y-kirjainta ja samalla hän jäi mietiskelevän näköiseksi omiin ajatuksiinsa. Avun tarjoaja huomasi aina itsensä ylimääräiseksi ja turhaksi.
Uutena naapurina olin tullut tuon juron ja vähäsanaisen miehen kanssa hyvin juttuun. Mitään vaatimatta, mitään kyselemättä tervehtinyt ja osoittanut tämän olevan osa naapurustoa. Oli käteltykin ja luullen kuulleeni oikein, mies esitteli itsensä Sakariksi. Joskus Sakari oli poikennut, katsellut ympärilleen kuin hakien muutoksia,joita uusi naapuri oli kammarissaan tehnyt ja todennut ykskantaan, taas viimeistä tavua korostaen: ” Niinpä, niinpä!”
Näin oli elelty vuoden verran naapureina, kunnes tuli kesä. Uutena naapurina tuskailin tulevan talven polttopuita. Voimia ei ollut hakata, mutta pilkkomiskoneella työ eteni suhteellisen vaivattomasti. Koivuhalkoja oli useampi motti. Toiset halot ympäripyöreitä rankoja, toiset puolikkaita tukkirungon pätkiä. Mottimittaisina niitä oli aikomus vähintäänkin puolittaa. Jos joskus olin nähnytkin moottorisahan, en totisesti tiennyt kuinka sitä käytetään. Kirjava huivi kutturassa päälaella sain asian ulos puoliääneen, johon Sakari sananmukaisesti murahti: ” Tarttisikkos apuja? ” Hän vei kätensä partaiseen leukaansa ja katseli kysyen. Vastasin, että kyllähän apu kelpaisi moottorisahan kanssa. ”Noooo”, tuumasi Sakari, ”onhan sitä joskus moottorisahaa käytetty”.
Sovimme sitten tulevan viikon torstain puunsahauspäiväksi. Lupasin jotain palkkaakin maksaa ja kahvit naapurille keittää. Sakari otti talossa vanhastaan olleen moottorisahan, koitti käynnistää ja katsoi minuun virne poskipäissä. Parta onneksi kätki selvemmät ivan merkit. ” Taitaa olla aine loppu”, sanoi hän ja vetkutti sahaa käsissään. Minä hieraisin liinaani ja kyselin, että mitähän ainetta? ” Se on…” ja hän tuumasi taas”… se oranssi kannu. Erelliset piti sitä liiterissä”. Minä juoksemaan liiteriin ja olihan siellä oranssi kannu. Nopeampaa kuin olin juossut liiteriin, palasin ja ojensin kannun Sakarille. Tämä murahti hyväksyvästi ja kaatoi kannun suusta sahaan jotain. ”Nooo, taisi loppua. Teekkös uutta?”
Silmät suurina katselin sahaa ja vuoroin Sakaria. Koitin nolona sanoa, että mitähän pitää tehdä, siis reseptiä siihen, miten uutta ainetta tehdään. ”Noo…tarttis olla polttoöljyä sekaan”, Sakari sanoi ja minä pinkasin takaisin liiteriin sitä hakemaan. Sakke tuntui olevan elementissään, kertoili sekoitussuhteen vähin sanoin, lisäsi sekoittamansa aineen sahaan ja kuin vispaten heilautti moottorisahan käymään. Siitä lähti koivut pieniksi.
Niin tuli talvisista puistani valmiiksi kaksi mottia ja Sakari tuumaili sahan terän olevan tylsä. Jos ymmärsin sahan käynnistyäkseen tarvitsevan ’ainetta’, oli suuri arvoitus, miten moottorisahan terä saataisiin teräväksi. ”Pitääkö ostaa uusi terä?” Kysymykseni toi taas nauravan virneen Sakarille poskipäihin:” Kattotaan ny, kattotaan nyy…. Erelliset piti viiloja liiterissä”. Kaikesta saattoi päätellä, että aiemmin naapurina asuneet olivat hyvinkin tutuissa väleissä Sakarin kanssa. Pyysin apua viilojen etsimisessä ja pian Sakarin katse viilat löysikin. Tiesi mitä etsi. Minä siihen ihmettelemään, että olin luullut viiloja hitsauspuikoisi, kun ovat pitkiä ja jotenkin muka niin saman näköisiä. Arkaillen tunnustin tietämättömyyteni ja naapuri murahti:” Nooo…..niinpä!”. Melkein voisi sanoa, että Sakke murahti nauramaan. Näistä tilanteista ei pelasta muu, kuin kyky nauraa itselleen.
*