Kaipaan...

Katsoin taivaalle ja muistin sen, sen tuskaisimman hetken mitä oli ikinä kokenut... En pysty käsittämään miten niin nopeasti ja helposti pystyy menettämään rakkaan ihmisen, jonka menetystä ei edes voinut kuvitella. Siinä minä nyt seisoin, täydessä tyhjyydessä, ilman toivoa, ilman mitään, pelkässä pimeydessä. Se suru jonka koin, oli kuin musta paksu viitta joka peitti minut, enkä päässyt sen alta pois. Aina välillä valo pilkisti viitan rakosesta, mutten silti päässyt sen alta pois. Tuntui kuin jäisin sen alle ikuisiksi ajoiksi, mutta sitten näin valoa viitan alta, enemmän kuin yleensä. Pieni toiveen vire välähti silmissäni, ja tajusin... En voinut jäädä suremaan ainiaaksi... Pitkän pinnistelyn jälkeen viitta lipui päältäni ja näin sen kaiken valon, pitkän pimean ajan jälkeen. Mutta silti, kokemus jätti minuun syvät haavat ja ikuisen kaipauksen. Kaipaan...