Leikkivä poika

Kauan sitten, istuin sen pienen paljun edessä katsellen isäni tekemää pienoispurjevenettä. Se näytti silloin kuin se olisi lipunut vetten päällä vaikka todellisuudessa se pysyi paikallaan. Minulla oli vilkas mielikuvitus tuolloin nuorena.

Kummastellen minua katsottiin, kun jaksoin päivittäin istua paljun edessä leikkien purjeveneellä. Eihän minulla muuta olisikaan ollut. Vanhemmat olivat omissa askareissaan, eivät he juurikaan osoittaneet huomiota minuun paitsi riidellessään keskenään. Kuulin monesti nimeni kun he tappelivat keskenään, tunsin olevani heidän riitansa syy.

Muistan vielä sen illan, kun olisin voinut jäädä iäksi siihen purjeveneen luo. Keittiöstä kuului huutoa ja kolinaa, en halunnut mennä katsomaan. Tunsin oloni turvalliseksi ollessani paljun ääressä, olo oli kuin kukaan ei koskaan pystyisi satuttamaan minua kun olin siinä. Mutta silti minua satutettiin, vanhempani tekivät sen. Tuntuu kuin olisin heidän riitojensa syy vaikka olin vasta pieni poika. Yritin sulkea itseni pois siitä kauheudesta. Halusin pois, halusin olla tuon pienen purjeveneen kyydissä ja lähteä seilaamaan. Mutta eihän se olisi ollut mahdollista.

Haaveet tulevaisuudesta sumenivat kun kuulin askelten lähenevän huoneen ovea jossa olin. Isä tuli humalassa huoneeseen huutamaan. Äiti tulee perässä yrittää saada isää pysähtymään. Eihän minun olisi ollut soveliasta nähdä niin pienenä poikana isää humalassa. Minua pelotti hirveästi, yritin kuitenkin olla rohkea, ettei isä tekisi minulle mitään. Hänestä ei koskaan tiedä, onhan hän käynyt äitiinikin kiinni. Tuntuu kuin olisin ollut pelkkä vahinko aikoinaan, ja nyt olen heille riesa. Koska onhan minullakin tarpeeni, tulla rakastetuksi.

Olin kuulemma naurettava kun vietin aikaani paljun ääressä. Minusta ei koskaan tulisi kuulemma mitään, näin isäni sanoi minulle. Purin huulta että saisin pidettyä itseni kovana, pidettyä kyyneleet sisällä, vaikka se oli vaativaa. Isä kaatoi paljun jossa ainoa ”ystäväni” oli, purjevene. Hänen mielestään oli lapsellista leikkiä sillä. En ymmärrä miksi, koska olinhan vasta lapsi, viisivuotias.

Seuraavana päivänä en tiennyt mitä tekisin, palju oli tyhjä. Ei ollut vettä niin kuin yleensä. Ei ollut purjevenettä lipumassa vetten päällä. Oli vain palju ja rikki mennyt purjevene. Tuntui siltä että en osaisi tehdä muuta kuin purra huulta etten surisi. Että isä ei näkisi sitä. Yritin mennä pihalle leikkimään mutta se ei tuntunut hyvältä. Yritin tehdä kaikenlaista ettei aikani kävisi tylsäksi, mutta eihän se onnistunut. Olinhan ennen päivästä toiseen leikkinyt yhdessä huoneessa paljun edessä purjeveneellä. Vanhempani yrittivät saada minua tutustumaan toisiin lapsiin jota pihapiirissämme asui, mutta se ei tuntunut hyvältä. Heillä oli erilainen ajatusmaailma kuin minulla.

Vuosi vuodelta oppisin väkisin olemaan muiden lasten kanssa, koskaan en oppinut kokonaan. Halusin olla yksin, koska silloin sain tehdä juuri niin kuin itse halusin. Eihän muut sitä olisi sitä ymmärtänyt, hehän olivat aina olleet niin sosiaalisia lapsia, pah sanon minä. Heidän vanhempansa ovat pistäneet heidät keskenään leikkimään, niin kuin oma äitini ja isäni pistivät minutkin leikkimään heidän kanssaan.

Vuosikymmenien jälkeen mieleeni muistui ilta jolloin menetin ”ystäväni”, purjeveneen. Aloin tekemään omaa purjevenettä hienompaa ja upeampaa, vaikka mikään ei aikaisempaa korvaisikaan. Sain purjeveneeni valmiiksi ja lähdin kotipaikalleni. Talo jossa pikkupoikana asuin oli autio joten pääsin sisälle taloon. Muistin huoneen vielä missä leikkisin. Siellä oli palju jossa entinen purjeveneenikin oli. Lähdin hakemaan kaivosta vettä paljuun jotta saisin uuden purjeveneeni sinne, turvaan.

Laskettuani purjeveneen paljuun tunsin oloni taas vapaaksi. Kuin mikään ei olisi koskaan ollut toisin. Oloni oli helpottunut. Vanhempani ei estäisi minua. Kaksikymmentäviisi vuotta olen tehnyt niin kuin muut haluaa. Nyt vihdoinkin tunnen olevani oma itseni. Jos joskus saisin lapsia jonkun kivan naisen kanssa joka olisi edes vähän niin kuin minä, niin tämä purjeveneen pienoismalli kuuluisi heille.