Antero

Tuukan maanantai
Just mun tuuria: koska tulin vikana kurssin ekalle tunnille, jouduin eturiviin. Ja koska meidän ryhmä oli aivan liian ylimitotettu atk-luokkaan, ei mulla ollu muita vaihtoehtoja, kun se yks saatanan raksuttava rakkine, jolla kesti päivittää ainakin 20 sekkaa. Muutenkin sillä koneella oli tapana sammua noin vartin välein, jollon sitä piti tölvästä vasemmalle puolelle avokämmenellä, tai näin ainakin Siukonen oli käskeny tehdä. En sitten tiiä, yrittikö se vaan koijata mua.
Se kone oli siis vuodelta nakki, ja näppäimistökin näytti joltain ikivanhalta kirjotuskoneelta. En olis ihmettelly, jos mun uusille, valkosille kengille olis alkanu tippuun jotain mustetta sieltä koneesta, jonka näppäimiä piti suunnilleen hakata lekalla että ne painuis alas. Helvetti, se oli ehkä mun kauan jatkuneen henkisen alamäkeni aallonpohja. Mä olin ehkä turhautunein ikinä, ja ainoo keino, joka siihen helpottaa, ees vähän, on kirjottaminen. Avasin wordin ja rupesin suoltaan sinne vähintäänkin yhtä pessimististä tekstiä, kun mitä Samuli Putro huonoimpina päivinään varmaan kirjottais. Mun teksti oli niinku Samuli Putro potenssiin punk.
Fossiili-Siukonen huomas, etten harjotellukaan jotain helvetin exceliä, vaan hommasin jotain omiani, joten se ensin iskettyään mua sormille tallensi mun tekstin ja avas sitten taulukointiohjelman. Enkä voinu koko tuntina poistaa sitä tekstiä, koska eräs elävä fossiili istui vieressäni koko lopputunnin.

Kanervan maanantai
Kurssin ensimmäisellä tunnilla menin kymmenen minuuttia ennen tunnin alkua luokkaan, että olisin saanut sen hellyyttävän, elämäänähneen, jo hieman kellastuneen tietokoneen. Olin jopa nimennytkin sen Anteroksi, koska se oli kuin kaimansa Mertaranta: yhtä luotettavan epäluotettava. En voinut sille mitään, että elottomat esineet muuttuivat joskus mielessäni eläviksi, rakastettaviksi persooniksi. Muutenkin me oltiin Anteron kanssa ihan kuin sukulaissieluja. Sillä kesti ihanan kauan päivittää, niin että siinä välillä ehti aina miettiä omia ajatuksia. Just sellaisista ihmisistäkin olin aina pitänyt, jotka antaa tilaa ja aikaa omille jutuille. En kestänyt sitä, että aina kaikilla on kiire joka paikkaan.
Visa Siukonen, joka oli koulun atk-vastaava sekä yhteiskuntaopin ja historian opettaja, laittoi meidät kirjoittamaan jokaviikkoisen esseen. Minulla ei koskaan ole ollut mitään kunnon työtä vastaan, mutta Siukosen kursseilla jopa minunkin aikani ja energiani joutui koetukselle. Mutta valitus pois, kävin mielellään hänen kursseillaan, koska hän oli niin omalaatuisella tavalla inspiroiva persoona.
Kun olin avannut wordin ja odotellut sopivan pituisen hetken sen latautumista, eteeni kuvaruudulle ilmestyi teksti, joka ei ollut omani. Hämmästyin hieman, koska luulin olevani ainoa tässä koulussa, joka suostui käyttämään Anteroa. Luin tekstin pari kertaa läpi, ja tunsin kirjoittajaa kohtaan samanaikaisesti sekä ihailua, että sääliä. Ihailua siksi, koska huomasin, että olin jännittänyt melkein kaikkia lihaksiani lukiessani tekstiä. Niin minulle käy, kun luen jotain hienoa. Sääliä taas siksi, että tekstistä paistoi läpi aito suru ja ehkä jopa masennus. Teksti oli hyvin aitoa, ironista ja ennen kaikkea melankolista. Itse asiassa minulle tuli siitä mieleen upeat Zen Cafén sanoitukset.
Tekstin loppuun latoin kirjoittajalle viestin, enkä kyllä oikeastaan tiedä miksi. Kerroin, kuinka teksti oli vaikuttanut minuun, ja toivottelin hänelle hieman parempia kuulumisia, ja että hänelle tapahtuisi jotain kivaa.

Tuukan tiistai
Kuten arvatakin saattaa, tulin taas niin sairaan innostuneena atk-tunnille. Nörttihien haju toivotti mukavasti heti ovella mut tervetulleeks. Se oli kun näkymätön, kissankusesta tehty seinämä. Mä mietin, etten kyllä vastannut tekosistani jos mun uuteen huppariin tarttuis se haju. Siukonen pisti meidät taas tekemään niitä äärimmäisen rasittavia pilipali-taulukoita, jonka jälkeen se lähti hakemaan kahvia. Se äijä oli vähintäänkin tuplannut sen kahvinjuontinsa viime vuodesta, kun syksyllä kahvioon oli tullu myyjäks sen vanhan korppikotka-Raijan tilalle hieman nuorempi korppikotka-Kielo. Sillä aikaa kun fossiili oli hakemassa sumppiaan, sain rauhassa keskeyttää hetkeks taulukon nuorten miesten itsemurhatilastoista, jonka Siukonen oli antanu varta vasten mulle tehtäväks. Yrittiköhän se äijä vihjata mulle jotain?
Koska mulla oli luppoaikaa, päätin käydä poistamassa sen mun viimekertasen angstipätkän. Mä olin jo painamassa delete-nappia, kun huomasin sivun alalaidassa jonkun uuden pätkän. Luin tekstin, ja (vaikka onkin tosi noloa myöntää) taisin pikkasen punastua, joka oli aika huolestuttavaa, koska mä olin kivikasvo. Jätkät joskus kutsukin mua sillä nimellä. Se, kuka kumma sen viestin nyt olikaan kirjottanut, kehu mun tekstiä ja varmisti, etten vaan hautonu mitään itsetuhosia ajatuksia. Ja mikä oudointa, sille tuli mieleen Zen Cafén sanotukset. Tää tyttöhän (tai ainakin mä oletin, että se oli tyttö) luki kaiken rivien välistä:Samuli Putron ja mun järkyttävän depiksen. Missä ihmeessä tollasia tyttöjä on? Mä oon luullu, että ainoot rivien välit, mitä ne osaa lukee, sijaitsee meikkipurkkien kyljissä. Mä veikkasin, että tää ei ollu sellanen tyttö.
Laitoin siihen perään viestin, jossa kysyin siltä, että kuka se oli.

Visan tiistai
Kielolla oli kielohajuvettä. Tuoksua oli tarttunut vähän paidanhihaani, kun autoin häntä nostamaan laatikon ylähyllylle. Kesäkuun tuoksun ympäröimänä kiipesin portaat ylös tyhjään ja hiljaiseen atk-luokkaan. Iltapäivä, jolloin oppilaat olivat jo lähteneet, oli suosikkiaikani päivästä. Oppilaiden olemassaolon tunsi vieläkin, mutta silti kaikkialla oli hiljaista, rauhallista ja väljää. Nostin yhden eturivin tietokoneista, sen ainoan vanhanmallisen, sille tarkoitettuun pahvilaatikkoon ja kannoin sen autooni. Vein samantien tilalle uuden koneen, jonka olin vihdoin saanut rehtorilta anottua, ja asensin sen käyttövalmiiksi. Tarkastelin sen koskemattomia, tyhjiä tiedostoja.
-Täydellistä, tokaisin hymyillen samalla kun hengitin ulos.
Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että olin juuri hymyillyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Kanervan keskiviikko
Kipaisin portaat ylös atk-luokkaan, jossa oli vastassa yllätys. Kiiltävä, litteä ja nopea yllätys. Hirveä yllätys. Anteron tilalle oli tuotu uusi tietokone. Uusi oli todellakin oikea laatusana kuvamaan sitä. Se oli uudempi kuin muut koneet, ja siitä lähti se kamala uuden elektroniikkaliikkeen tuoksu. Luin joskus jonkun tutkimuksen, jossa miehet olivat äänestäneet juuri sen tuoksun kaikista parhaaksi. Sairasta.
Olin ollut juuri aikeissa lukea uudestaan sen upean tekstin, jonka joku poikaparka (tai ainakin oletin, että hän oli poika) oli kaikessa kurjuudessaan kirjoittanut. Ehkä hän olisi huomannut viestini ja piristynyt hieman.
Nyt en saa koskaan tietää.
Vaihdoin paikkaa toiselle puolelle luokkaa, koska en vain kyennyt menemään sille uudelle koneelle. Annoin sille nimenkin, Megashine, vaikkei se sitä edes olisi ansainnut.
Kaikki oli tänään erilaista, jopa Siukonenkin tuntui olevan aivan kuin eri ihminen, jotenkin hyväntuulisempi kuin koskaan ennen. Jostain syystä en pitänyt siitä.

Tuukan keskiviikko
Maleksin portaat ylös atk-luokkaan, jossa mua oli vastassa yllätys. Meidän luokan supernörtti Niko istui mun paikalla, jossa oli uus kone. Ihan sairaan hieno konehan se oli, ja olisin ollu vielä kaks päivää sitten ilonen siitä. Sitä vanhaa konetta ei näkyny missään, ja mun mahassa oli yhtäkkiä hirvee tunne. Just nyt mä olisin halunnu sen saamarin rakkineen takas, koska mua oikeesti kiinnosti tietää, kuka se tyttö oli. Nyt mä en koskaan sais tietää.
Helvetti. Just mun tuuria.