alasin

Ei kelloa ilman koneistoa kutsuta aikaraudaksi, häärän haudaksii. Tikityksessä kuulee tuskan uurastavan kohti ymmärrystä, kokonaiskuvaa tapahtuneesta.

Vasta maltettuaan jäädä viisareiden raksutukseen, kuulo takoo surusta tehtävän ja saattaa menetetyn paikoilleen osaksi koneiston välttämätöntä työporukkaa.

Ei tunnu, ei kiinnosta - mutta vetäytyminen kerää uutta todistusaineistoa, oikein kasaa ulvovaa tuulta nurkissa vaikuttaakseen että jonakin päivänä.

Tuska vetää loimet sisään, toimet kauas uumeniin, jättää tekoihin ankaruuden suorittaa turhitta taruitta. Samaan aikaan taruja syntyy tyhjän tilan toikkoisessa tikityksessä, kolotuksessa.

Kun vastaantulevasta nousee paljon kivuliaita yksityiskohtia, hiekanjyviä simpukan helmiäiseen, vanha ja lohduttava sykertyy ilmoille avustajiksi niille jotka sanovat
ei
tai kyllä
tai ei mitään.

Ei ole syytä estää, tuivertunut kestää.