Hyppy Kevät

Agni

Linnut lensivät pienen lasikuvussa olevan kylän lävitse. Silmä tarkkaili tuota kylää, mutta oli pian menettävä näkökenttänsä: sen pinnalta kohosi lauhkeita puita ja kasveja ja ne peittivät sen. Linnut lensivät kylän läpi ja puiden läpi: lehdet hyväilivät niiden tiivistä höyhenpeitettä, niiden lempeää ruumista, antoivat sille arvon, kunnioittivat sitä. Luonto ilmestyi kaikkialle, se oli suunnaton ja mystinen, se oli täynnä syvyyttä, joka oli arvaamatonta ja pehmeää kuin sammal. Luonto kunnioitti kaikkea, se jätti kaikkialle jäljen itsestään kuin arvonannon, kuin kunniamerkin. Siinä ei ollut mitään itseään korostavaa, se oli vaatimaton ja kaunis. Eikä mikään asia luonnossa ei ollut pahaa, se oli täynnä viattomuutta ja iloa. Kasvit kiemurtelivat lohkeilevaa muuria pitkin, joka rajasi kylän kahtia. Muuri oli kulunut ja vanha, pian se kuluisi kokonaan pois. Ruoho kasvoi niityillä ja ojien varsilla. Kasvinalkuja ilmestyi sinne tänne kuin keskeneräisiä äännähdyksiä, huutoja, lauseita, toivotuksia, tervehdyksiä. Mitään kiirettä ei ollut. Aurinko valui tasaisesti alas taivaalta, yhä lämpenevä aurinko.

Me olimme tuo silmä joka tuijotti kylää. Me olimme katoamassa, meidän ja kylän välille kasvoi metsä. Me emme voineet enää ymmärtää silmillämme. Meidän oli luovuttava muodosta, tarkoista näyistä, selkeistä reiteistä. Logiikka oli valkea lakana joka levisi tuulessa, takertui muuriin joka halkoi kylän kahtia, muuriin joka ulottui kylästä syvimpään metsään, lakana irtautui siitä ja kulkeutui eteenpäin, repi itsestään riekaleita, pääsi eteenpäin vaivoin, nilkutti mutta jaksoi yhä, jäi suhisemaan tuulen kanssa pensaisiin ja irtautui jälleen, lopulta laskeutui virtaan ja kulkeutui pois. Lumi suli hitaasti kaikkialla. Valo. Äiti aurinko. Kaikkialla. Kaikkialle leviävä valo. Valo joka tanssi auton konepellillä, kun se halkoi maisemaa nopeasti ja tasaisesti. Yksi ihminen autossa, nainen. Hän mietti omaa osaansa ja rooliaan, hän mietti mitä hänen piti tehdä ja mitä hän oli tekemässä, toimiko hän oikein ja oikeassa rytmissä, kunnioittiko hän kaikkia tasapuolisesti, mikä oli hyvyyden olemus. ”Miten olla hyvä?” hän mietti. ”Miten minä voisin olla hyvä?”

Agni mietti tätä naista, hän kuvitteli naisen. Hän kuvitteli kylän, hän saattoi nähdä sen silmillään. Hänen silmänsä sulkeutuivat kaikesta valosta. Hän saattoi nähdä linnut, pyhät linnut. Ne piirtyivät luomen pimeälle kankaalle. Hän avasi silmänsä. Auto ajoi parkkipaikalle. Mies huokasi syvään, otti ensimmäisen askeleen, sitten toisen, kaikki meni hyvin, hän saattoi jo kävellä, edistystä oli tapahtunut. Nainen kohosi autosta ja hymyili hänelle. He halasivat. ”Pitkästä aikaa”, nainen sanoi. ”Oletko kunnossa?” Naisen hymy vaihtui nauruksi. ”Tietenkin sinä olet. Käveletkin jo. Näytät hyvältä. Olet kuin uudestisyntynyt.” He tuijottivat toisiaan tarkasti ja pitkään.

Mies istuutui auton takapenkille. Hän halusi naisen istuvan edessä, hän halusi naisen ohjaavan. Näin hän tunsi olonsa turvalliseksi ja kokonaiseksi: nainen johdatti häntä. ”Oletko valmis kohtaamaan ulkomaailman tässä mittakaavassa”, nainen kysyi. ”Vaikka et ole vielä terve”, hän jatkoi. ”Kaikki on kunnossa. Vaikka sokeudun yhä, vaikka jalkani eivät aina kanna.” Auto käynnistyi ja lähti liikkeelle. Mies sulki jälleen silmänsä osittain, ripsien välistä hän saattoi nähdä auton sisäverhoilun ja valon joka välkkyi ikkunasta. Sitten hän käänsi katsettaan sivulle, painoi sormellaan luomea hieman enemmän kiinni ja muotoili mielessään hahmon, itsensä kuvajaisen, kuvitteli itsensä. Miltä minä näytän? hän mietti. Hän halusi nähdä itsensä kaiken tämän laitoksessa vietetyn ajan jälkeen: oliko hän muuttunut, olivatko hoidot muuttaneet häntä, oliko hänen suojakuorensa murrettu. Näytänkö todella tuolta? Ovatko minun vaatteeni tuollaiset? Näytänkö likaiselta? Onko minun hiukseni noin epäsiistit? Hän liikutti kättään hahmoa kohti ja kosketti sitä: käsi meni hahmon läpi. ”Oletko sinä todellinen?” hän ajatteli. ”Olen”, hahmo vastasi rauhallisesti. ”Mitä sinä tahdot minusta?” ”En mitään. Minä vain olen.” Hän kosketti hahmoa uudelleen, käsi meni yhä hahmon läpi. ”Oletko sinä minä?” ”En. Mutta olen kaltaisesi.” Hän näki ettei hahmo ollut täysin samanlainen kuin hän itse, sen ruumiinrakenne erosi hieman hänen omastaan, eikä sillä ollut yhtä selkeää, suippokärkistä nenää, vain pieni ja liki huomamaton. ”Miten paljon sinä tiedät?” Agni kysyi. ”Kaiken sinuun liittyvän. Hieman muita asioita, asioita ulkomaailmasta, naisesta joka ohjaa autoa, tapahtumien kulusta yleisesti.” ”Miksi sinä ilmestyit siihen?” ”Sinä kuvittelit minut, joten muutuin näkyväksi.” Mies hieroi ohimoitaan, mutta piti yhä silmänsä puoliksi kiinni. ”En halua enää olla tekemisissä kanssasi.” ”Hyvä on.” Hahmo katosi.

Maisema vaihtui toiseksi, metsä alkoi lisääntyä. Linnut kaartelivat auton yläpuolella hermostuneina. Nainen yritti pitää yllä keskustelua. ”Tulet kohtaamaan mieheni. Hänellä voi olla ennakkoluuloja sinua kohtaan, mutta hän on hyväntahtoinen. Haluan vain että huomioit tämän. En halua mitään ongelmia teidän välillenne.” ”En usko että niitä tulee”, Agni sanoi. Hän oli yhä hieman sekaisin hahmoista joita hän näki siellä täällä: puiden latvoissa, auton penkillä, tienpientareella. Ne olivat vain pieniä välähdyksiä, yleensä tuskin huomattavia, vaivoin ilmitulevia, mutta riittävän selkeitä häiritsemään miehen keskittymistä. ”Miksi te vainoatte minua?” hän ajatteli. ”Miksi seuraatte minua kaikkialle? Minä haluan olla terve. En halua kuulla ääniä päässäni, en halua nähdä näkyjä. Se ei kiinnosta minua. Sellainen hulluus, se on kuluttavaa. Se ei auta minua.” Hän painoi päänsä kohti auton lattiaa. Kukaan ei vastannut hänelle. Hän rauhoittui, yritti nukkua hieman, mutta se ei edelleenkään ollut hänelle helppoa, vaikka hän onnistuikin siinä hieman paremmin kuin aiemmin. ”Olen onnellinen vain yhdestä asiasta”, hän ajatteli. ”Siitä etten joudu kohtaamaan teitä oikeasti. Ettette ole todellisia. Minä nauran sille, minä nauran.” Hänen päähänsä sattui. Hän yritti jälleen nukkua.

He saapuivat perille muutamien tuntien kuluttua. Auto parkkeerattiin pellon vierelle ja kaksi ihmistä, nainen ja mies, kantoivat Agnin pellon läpi. Heinät pistelivät ihoa heidän kulkiessaan: Agni oli syvässä unessa ja näki kuinka neuloja pisteltiin hänen jalkojensa läpi. Hänen jalkaansa sattui, veri valui ihoa pitkin ja laskeutui huoneen lattialle. Liha murtui, luu painui esiin. Hän ynähteli levottomasti. Matka pellon läpi talolle ei ollut pitkä, pian hänet laskettiin vuoteelle lepäämään, hänen päälleen heitettiin peitto. Mikään ei enää estellyt häntä, uni astui sisälle taloon, uni sai vallan.

Myöhemmin, nukkuessaan, hän huusi tuskissaan, hän huusi ettei hän enää pystynyt kannattelemaan tätä painoa, että se kaikki oli liiallista, että häneltä vaadittiin liikaa, kaiken paino, asioiden, sanojen, tekojen paino, koko ympäröivän yhteiskunnan paino tuntui hänen päälaellaan, hänen selässään, hänen vatsassaan ja reisissään. ”En voi jatkaa enää näin, en voi jatkaa”, hän sopersi.

Vielä myöhemmin tästä, ehkä muutamia tunteja eteenpäin, hänet esiteltiin talon isännälle Karlille, hän kiersi ympäri tätä pientä maatilaa, katseli kauas pelloille, näki puutarhaistutukset, katseli ylös kohoavalle kummulle ja metsään joka levisi kauas ja jonne Karl joskus lupasi viedä hänet, opastaa, auttaa häntä ymmärtämään luontoa, sen yksinkertaista tapaa toimia. ”Minun ei tarvitse enää ymmärtää metsää” , hän ajatteli. ”Minä ymmärrän sen jo.” Mutta hän ei sanonut mitään, hän nyökytteli, vaikeni ulkoisesti uneliaana mutta mieli kirkkaana ja puhtaana. He kuljeskelivat pihamaalla vaiteliaina. Iltapäivällä talon pihaan kaartoi auto ja kaksi mustiin pukeutunutta vanhaa miestä astui ulos. Karl juoksi nopeasti kättelemään miehiä, mutta Agni jäi seisomaan kauemmas ja tarkkaili heitä. Heidän eleensä olivat kuin hidastetusta filmistä. Raukeat liikkeet, kuin veden sisällä. Sulavat ja täyteläiset. Tukevampi miehistä nauroi voimallisesti jollekin asialle, jonka Karl hänelle kertoi ja miehet kääntyivät tuijottamaan Agnia. Sitten tukeva mies nauroi hieman lisää. Hän oli miltei kalju, punakka mies, joka selvästi nilkutti toista jalkaansa. Hänen vierellään oli pitkä, laiha mies, joka kulki hieman kumarassa ja vaikutti jonkinlaiselta sihteeriltä tai kirjurilta. He lähtivät kävelemään sisälle päin, kohti taloa, hitain vaappuvin askelin. Agni katseli heidän peräänsä, kuinka tuuli tarrautui heidän vaatteisiinsa, kuinka tuuli heilutti heiniä, tuuli kulki vapaasti ja ilman rajoituksia.

Kun Agni viimein saapui sisälle, miehet olivat asettuneet yläkertaan ja keskustelivat nyt kiivaasti jostakin asiasta, heidän äänensä kantautuivat alas kumeina, väittely oli käynnissä ja sitä värittivät naurukohtaukset, jotka ilmeisesti tukeva mies aloitti ja joihin kirjuri ja Karl yhtyivät. Bera laittoi ruokaa alakerrassa, Agni saattoi haistaa tuoreen kalan tuoksun, hän kuljeskeli alhaalla ja yritti saada selvää miesten puheista, mutta ajatus ruuasta keskeytti hänen työnsä kerta toisensa jälkeen. Tarkkoja lauseita ei erottunut, ne sulautuivat puisen talon seiniin, ovien taakse, ikkunankarmeihin. Hän päätti hylätä keskustelun kuuntelemisen ja meni Beran luokse. ”Haluaisitko koskaan olla joku toinen?” mies aloitti. ”Tai onko sinulla tunnetta että ehkä olisitkin? Ikään kuin sisässäsi olisi jokin toinen voima, hieman samankaltainen kuin sinä itse mutta silti vieras. Vielä selvittämätön, mystinen.” Bera tuijotti häntä, mutta jatkoi yhä kalan valmistamista. ”Luulen että kaikissa on tuollainen tunne. Jossain määrin. Enemmän tai vähemmän. Se vain on meidän osamme.” ”Meidän osamme, mitä tarkoitat sillä?” ”Tuntea niin. Löytää aina uusia puolia itsestään. Tuntemattomia puolia.” ”Mutta entä jos ajattelisit täysin toista, jonkinlaista voimaa joka ylittäisi kaiken käsityskykysi…” ”Silloin tuskin voisin ajatella sitä.” ”Mutta teoreettisesti…” ”Puhut vaikeita. Sinun pitäisi rauhoittua. Olet täällä lepäämässä. Tointumassa. Sinun ei pitäisi miettiä koko ajan.” Agni hymähti. ”Ehkä olet oikeassa. Ehkä minä puhun levottomia. Mietin asioita liian mutkikkaasti. Ajaudun umpikujiin, en pääse enää ulos.” ”Kun rauhoitut, kaikki menee hyvin. Sinulla ei ole mitään hätää. Kaikki selviää ajallaan. Mitään ei tarvitse tehdä. Ei mitään voimannäyttöjä, ei ylenmääräistä ajattelua.”

Mies palasi taas kuuntelemaan keskustelun ääniä. Edelleenkin vain kumeita ääniä. Hän haki keittiöstä lasin, kiipesi portaat ylös, asetti lasin ovea vasten ja painoi korvansa siihen. Juuri samalla hetkellä hän kuuli jonkun kävelevän ovea kohti, hän juoksi nopeasti portaat alas, ovi avautui kun hän oli niiden alapuolella. Karl tervehti häntä ystävällisesti ja laskeutui portaat alas. ”Itse asiassa sinulle minun piti puhuakin”, hän sanoi ja asetti kätensä miehekkäästi Agnin olkapäille. ”Katsos, miehet tuolla ylhäällä haluaisivat jutella kanssasi. He ovat niitä yksilöitä jotka päättävät tämän ja parin muun kylän asioista. He toimivat neuvostossa, jolla on päätösvaltaa. Isoja herroja, niin sanoakseni. Heillä on kaikki valta ja avaimet käsissään. He haluaisivat tutustua sinuun, nyt kun olet hetken aikaa osa tätä pientä kyläyhteisöä. Käykö se sinulle?” Agni oli hieman hämillään, tällainen yhtäkkinen ystävällisyys ja läheisyys miehen taholta tuntui hänestä oudolta. ”Kyllä kai, luulen”, hän vastasi. ”Hienoa. He ovat ystävällisiä miehiä. Ihan tavallisia, kuten sinä ja minä. Mutta he hoitavat asioita täälläpäin. Järjestävät kokouksia. Sopivat säännöistä. Kaikenlaista pientä.” Sitten hän nauroi. ”En tietenkään tarkoita että tässä olisi kyse mistään suuresta. He ovat tavallisia miehiä kuten minä ja sinä. Tämä pieni kylä on tuskin hyönteistä suurempi, joten sillä ei ole merkitystä. Tarkoitan vain ettei sinun tarvitse esittää heidän seurassaan mitään. Olet vain täysin luonnollisesti. Olisi kuitenkin ystävällistä tavata heidät, nyt kun kerran olet tilallemme asettunut.” ”Ymmärrän sen. Se kyllä käy. Minä puhun heille.” ”Hienoa, hienoa. Mutta muista ystävällisyys. Vaikka kyseessä ei olekaan mikään muodollinen tapaaminen, ole kohtelias. Me annamme täällä arvon toisillemme, kunnioitamme toisiamme sillä tapaa. Joten yksinkertaiset käytöstavat kaunistavat tässäkin tapauksessa.” Karl hymyili. Sitten hän laski kätensä alas ja päästi miehen vapaaksi. ”Minulla ei ole muuta sanottavaa. He tuskin haluavat sinusta muuta kuin tutustua sinuun. On tärkeää että jokainen täällä tuntee toisensa. Se on olennaista. Minkäänlaisia kuppikuntia ei pääse sillä tapaa syntymään. Kaikki ovat ystävällisiä toisilleen.” ”Ymmärrän sen”, Agni sanoi. Hän lähti nousemaan ylös portaita Karlin työntäessä hänelle leikkisästi vauhtia.

Huone oli hämärä. Auringon valo tuli viistosti ainoasta ikkunasta sisään ja valaisi kahta miestä, Huone vaikutti enemmän pieneltä komerolta kuin tilalta jossa käytäisiin vakavia neuvotteluita tai otettaisiin vieraita vastaan, miehet istuivat ahtaasti pienellä sohvalla, tavaroita lojui siellä täällä viemässä jo ennestäänkin vähäistä tilaa. Punakka tukeva mies hieroi kasvoiltaan hikeä ja näytti nyt vaatimattomalta, jopa inhimilliseltä: kaikki korkea-arvoisuus oli karissut hänestä pois. Mutta Agnin saavuttua huoneeseen hän heti ryhdistäytyi ja yritti palauttaa arvovallan kasvoilleen. Hän hymyili. ”Sinä olet siis Agni. Hauska tutustua. Karl ehkä sanoi meistä jotain. Olemme neuvostosta.” Hän ojensi kättään. ”Päätämme tämän kylän asioista. Ja koko tämän pirun lähiseudun. Sanon pirun lähiseudun, koska en enää nauti työstäni.” Hän nauroi, samanaikaisesti miehet kättelivät. ”Toki se antaa minulle jonkinlaisen tunteen arvokkuudesta. Mutta se ei riitä. Päivä päivältä ymmärrän miten paljon enemmän olisin voinut saavuttaa elämässäni. Ja täällä minä hoidan tämän pienen kyläpahasen asioita, selvittelen yksinkertaisia ongelmia. Miten turhauttavaa.” Hän hymyili. Kirjuri kohotti myös kätensä ja kätteli miestä. ”Minä kuulun samaiseen valtuustoon”, hän sanoi. Sitten hän painoi kasvonsa alas, kuin olisi hävennyt sanomisiaan ja vaikeni. ”Niin, me halusimme tavata sinut”, punakka mies aloitti. ”Halusimme tutustua, oppia tuntemaan, Olet uusi täällä. On hyvä tuntea jokainen asukas. On hyvä tuntea ihmiset joita tekemämme päätökset koskevat. Ymmärrät sen varmaankin?” ”Luonnollisesti.” Punakka mies hymyili. ”Sinä vaikutat fiksulta mieheltä.” Sitten hän iski kätensä polvilleen ja naurahti hieman. ”Minulla olisi sinulle ehdotus.”

Agni tutki ympäröivää huonetta ja kahta miestä siinä kuin pökerryksissä, kuin unessa. Hän räpytteli silmiään, yritti nähdä niiden alati sumentuvan näkökentän lävitse, yritti palauttaa voimaa ja energiaa itseensä, hän tunsi itsensä ryhdittömäksi, voimattomaksi, heikoksi. Ehkä se johtui kahden miehen edustamasta arvovallasta, ehkä se sai Agnin jännittyneeksi, ehkä hän kohtasi voiman jota hän aina oli kavahtanut ja se imi energian hänestä, valta imi hänestä kaiken voiman, tai sitten kyseessä oli vain pelko, pelko sitä kohtaan mitä valta saattaisi tehdä hänelle, miten se päättäisi häntä kohdella. Kirjuri yskäisi, kohotti kehoaan ja aloitti: ”Haluaisimme sinun tekevän työtä meille. Haluaisimme sinun tarkkailevan tämän kylän asukkaita. Pienimuotoisesti ja varovaisesti.” Punakka jatkoi: ”Sinä olet ulkopuolinen, siinä syy. Sinä näet mikä kylässämme on kunnossa ja mikä ei. Näet mitä ihmiset kaipaavat ja mitä he inhoavat. Näet mistä heidän levottomuutensa johtuu. Levottomuutensa. Niin. He ovat olleet levottomia. Päätös metsänhakkuista kirvoitti jopa pienimuotoisen valituskirjelmän ja mielenilmauksen. Voitko kuvitella sitä? Tällaisessa pienessä kylässä jossa kaiken pitäisi olla rauhallista.” Kirjuri: ”Haluamme että tarkkailet tilannetta. Kyselet ihmisiltä miten he voivat. Tapaat heitä, keskustelet. Rauhoitat heitä. Yksinkertaista työtä.” ”Voimme maksaa sinulle pientä palkkaa”, punakka sanoi. ”Emme paljoa, mutta jotain kuitenkin. Odotamme tietenkin että teet työsi hyvin. Saisit ensimmäisen palkkasi viikon päästä. Miltä tämä kuulostaa, oletko valmis tällaiseen?” Kirjuri: ”Työ on yksinkertaista eikä vaadi sinulta paljoa. Suoritat vain yksinkertaisia askareita, keskustelet, aistit, kuuntelet. Periaatteessa emme maksaisi palkkaa tällaisesta yksinkertaisesta työstä, mutta tässä tapauksessa voimme tehdä poikkeuksen. Olemme kaivanneet kaltaistasi ulkopuolista ihmistä pitkään: sellaista joka pystyisi tarkastelemaan objektiivisesti mikä on vialla, ymmärtäisi ihmisten tarpeet.” Punakka: ”Oletko valmis tähän? Hyväksytkö tarjouksemme? Olisimme todella kiitollisia siitä.” Hän nauroi makeasti ja jatkoi. ”Kaikki on yksinkertaista. Mitään erityistä vaivannäköä ei tarvita. Teet vain sen minkä jaksat. Ymmärsin että olet toipumassa sairaudesta. Otamme sen huomioon.”

Agni piteli päätään. Hän tunsi sykkeensä ohimoillaan, verisuonet kuljettivat verta voimallisesti. Hän yritti puhua, sanat irtautuivat katkonaisina ja vastasyntyneen arvaamattomina, kuin pienet lapset ne tekivät mitä halusivat eivätkä piitanneet hänen tahdostaan. ”En ole varma. En ole ihan kunnossa. En usko että pystyn tekemään paljoa.” ”Voi hyvä lapsi”, punakka sanoi. ”Ei sinun tarvitse tehdä paljon mitään. Elät vain normaalia elämääsi, siinä kaikki. Kaikki ylimääräinen on kiellettyä, me kiellämme sen sinulta. Elät vain normaalia elämää, mutta pidät korvasi auki.” Agni hieroi otsaansa. ”Ehkä voisin tehdä pienimuotoista työtä. Ehkä se olisi mahdollista. En mitään isoja tehtäviä, mutta voin kyllä kuunnella ihmisiä. Se voisi olla hyväksi minulle.” ”Arvasin että suostuisit”, punakka sanoi. ”Tämä on todella merkityksellistä meille”, hän kuiskasi. ”On todella tärkeää että ymmärrämme mitä ihmiset täällä ajattelevat neuvostosta ja tavasta jolla valta on järjestetty pienessä kylässämme. Ovatko he tyytymättömiä, kaipaavatko he jotain muuta. Meidän on tärkeä tietää nämä asiat, jotta osaisimme toimia. Mutta sinä tiedät miten nämä asiat menevät. Kaikki tieto on ensiarvoisen tärkeää meille.” Hän hymyili, nyt leveästi ja tyytyväisenä, ilman pakonomaista tyytyväisyyden esittämistä. ”Kuten sanottua, tavallinen elämäsi riittää meille”, kirjuri sanoi. ”Maksamme siitä että elät normaalia elämää. Aistit mitä ympärilläsi tapahtuu. Sellainen tarjous ei voi olla huono, eihän.” ”Tämä kaikki on hyvin epämuodollista”, punakka jatkoi. ”Teimme päätöksen sinun palkkaamisesta hyvin nopeasti. Keskustelimme Karlin kanssa asiasta ja hänen mielestään ajatus oli hyvä. Pääset ulos tästä asunnosta, se on varmasti hyväksi tervehtymisesi kannalta. Ymmärrän että olet vasta saapunut tänne, joten sinun ei tarvitsisi aloittaa työtäsi heti. Voit asettua aloillesi muutaman päivän ajan ja sen jälkeen aloitat työsi. Kaikki on hyvin yksinkertaista.” ”Yksinkertaista ja helppoa”, kirjuri jatkoi. ”Ymmärrän sen”, Agni sanoi.

Miehet poistuivat nopeasti, he eivät jääneet syömään, vaikka Bera yritti houkutella heitä. Suoraan sanottuna Agni ei ymmärtänyt miehiä, jotka jättivät tuollaisen tarjouksen käyttämättä, kala-ateria vaikutti herkulliselta ja hän oli väsynyt ja nälkäinen. Hän söi nopeasti ja palasi sitten huoneeseensa. Huoneessaan hän siristi jälleen silmiään, painoi toisella kädellä luomea hieman enemmän kiinni ja näki edessään pienen toteemin, jota pienet miehet kunnostivat. Ne olivat kuin primitiivisiä miehiä, alkuihmisiä, ensimmäisiä ihmisiä, ne olivat ensimmäinen askel joka käynnisti ketjun, ensimmäinen syntymä, lapsi joka huusi, parkui itsestään ulos kaiken kunnes oli rauhoittunut, pitäisikö hänenkin huutaa, pitäisikö hänenkin riehua ahdistuksensa pois. ”Ehkä se poistaisi kaikki vaivani?” hän ajatteli. ”Ehkä se auttaisi minua?” Pienet miehet kaatoivat tornin kyljelleen, maahan laskettuna se näytti pidemmältä kuin vielä hetki sitten, ikään kuin se olisi hetki hetkeltä kasvanut, ikään kuin hänen sisäinen primitiivisyytensä olisi vaatinut hänen huomiotaan, paisuttanut itsensä niin suureksi ettei kohtaamista sen kanssa voinut enää välttää, kahden eri puolen yhteentörmäys, mutta ehkä puolia oli enemmän kuin kaksi, ehkä niitä oli lukuisia, tuhansia, ja ne kaikki kävivät toistensa kimppuun, minkäänlaista rauhaa ei syntynyt, toteemi kasvoi kasvamistaan, hetki hetkeltä mellakat lisääntyivät. Sitten hän katkaisi kuvitelmansa. ”Rauha on mahdollinen”, hän ajatteli. ”Minkäänlaista ristiriitaa ei ole. Minä vain kuvittelen ristiriidan. Se synnyttää kamppailun. Oma kuvitelmani ristiriidasta, vaikka kaikki puoleni ovat täysin tasapainossa keskenään. Ne ovat tasapainossa luonnostaan. Ilman mitään yritystä. Ilman mitään kamppailua. Luonnostaan ne nojaavat toisiinsa.” Tämä rauhoitti hänet ja hän saattoi jälleen levätä, hän painoi päänsä tyynylle ja antoi ajatustensa tulla ja mennä vapaasti.

Parin päivän päästä hän aloitti työnsä. Hän kulki ihmisten ilmoilla, tapasi paikallisia, notkui kaupan edustalla mikä oli käytännössä ainoa paikka, pienen baarin ja kappelin lisäksi, mihin ihmisiä kokoontui, kuunteli heidän juttujaan, istui baarissa ja jutteli takaisin, toisin sanoen käytti aikansa hyvin. Hän pääsi nopeasti jyvälle kyläläisten ongelmista. He halusivat muutoksia arkeensa, kuka mitäkin, he kaipasivat, he olivat intiimejä ja herkkiä, kaikilla oli omat murheensa, he olivat kokonaisvaltaisia ihmisiä, äkkisyviä ja arvaamattomia. Iltaisin hän palasi maatilalle, painoi toista luomeaan ja näki toteemin, joka kasvoi kasvamistaan, enää hän ei pelännyt sitä, enää se ei synnyttänyt mellakkaa hänen sisässään, vaan hän saattoi katsella sitä rauhallisena ja hyvillään, kaikki tuntui tapahtuvan juuri oikein, juuri niin kuin pitikin, tasapainossa ja rauhassa. Näin hänen päivänsä kuluivat, päivisin hän tutustui ihmisiin, meni jopa erään kerran heidän kanssaan katsomaan hakkuuaukeaa metsään, heidän virkistysalueensa oli tuhottu, heidän marjankeruumetsänsä, hän arvioi sitä ja saattoi samaistua ihmisiin, heidän arkisiin ongelmiinsa, jotka pohjimmiltaan olivat elämää suurempia kamppailuita, taisteluita oman elämisen oikeutuksensa puolesta, taistelua toistensa puolesta. Hän pääsi nopeasti sinuiksi oman roolinsa kanssa, hän oli jonkinlainen tukipylväs, johon kylän ihmisen saattoivat hetken aikaa nojata ja tuntea helpotusta, hän oli varsi, selkäranka, lihakset jotka pitivät sitä pystyssä. Hän ymmärsi, ensimmäistä kertaa elämässään, että hän oli tarpeellinen, että häntä kaivattiin, että häneen opittiin luottamaan, hänen läsnäolostaan kaupan kulmilla tuli arkista ja luonnollista, ihmiset kokivat helpottaviksi avautua hänelle, vaihtaa muutaman sanan tai puhua vähän pidempäänkin, kertoa elämäntarinaansa. Hänestä tuli osa ympäristöä.

Kaikki tämä tapahtui ehkä parissa viikossa: hyvin nopeasti hänestä tuli osa yhteisöä ja sen arkista aherrusta, ja vaikka kukaan tuskin oletti että Agni asettuisi kylään pitkäksi aikaa (hän teki heti selväksi että hän oli vain piipahtamassa kylässä), kaikki suhtautuivat häneen tuttavallisesti. Pari viikkoa sen jälkeen kun hän oli saapunut, hän ratkaisi ensimmäisen riidan kyläläisten välillä: humalainen mies oli hyökännyt toisen miehen kimppuun ja Agni erotti riitapukarit toisistaan lempein ottein. Häntä alettiin kutsua sovittelijaksi, ja hän sai maineen hyväntahtoisena hölmönä, josta ei ollut harmia ja josta päinvastoin saattoi usein olla hyötyä. Vain harvoin hulluus keskeytti hänen toimensa kyläläisten parissa. Erään kerran hän joutui katkaisemaan keskustelunsa ystävällisen pariskunnan kanssa, kun hän alkoi saada huimauskohtauksia ja nähdä näkyjä: kaikkialta maasta kohosi hahmoja jotka olivat hänen kaltaisiaan ja naishahmoja, jotka vaativat häneltä huomiotaan, maa mureni eikä hän enää uskaltanut astua minnekään, kaikkialla oli vaatimusten verho. Mutta silloin aurinko laskeutui alas, se laski heidän päälleen (jostain syystä se ei polttanut heitä) ja tunkeutui sitten heidän lävitseen alas maan sisään. Kaikki hahmot hävisivät ja tilanne palautui normaaliksi. Mies saattoi jälleen hengittää. Toisella kertaa hän sai kohtauksen ollessaan baarissa. Hänen piti syöksyä ulos ja heittäytyä maahan. Kaikkialla maan sisästä kasvoi kasveja, jättimäisiä kasveja jotka peittivät kaiken allensa, ihmiset, rakennukset. Sitten tuli ilmoitus sodasta ja kaikkialla räjähtelivät pommit. Ja hän huusi että sota oli väärin, että he sotivat turhaan, että he sotivat olematonta vihollista vastaan, mutta kukaan ei kuullut.

Joskus iltaisin hän vielä taisteli näkyjään vastaan, mutta osittain hän oli jo antautunut niille. Hän hyväksyi ne. Hän hyväksyi että niillä oli oma merkityksensä, oma elämänsä jota hänen tuli kunnioittaa. Hän ei enää juurikaan haaveillut hyppäämisestä. Se tunne palasi vain hyvin harvoin, muutamina yön tunteina kun hän ei saanut unta ja häntä heikotti. Hän yritti kuvitella jotain muuta, jotain joka veisi hyppäämisen tarpeen pois. Hänen kätensä kasvoivat valtavan isoiksi, ne levisivät yli sängyn jolla hän makasi ja huoneen lattialle, pian ne levisivät oven läpi ja kulkeutuivat alas huoneisiin, hänen kätensä olivat valtaisat. Hän ei voinut liikkua, hänen kätensä olivat liian suuret. Ne olivat jumalaiset kädet, ylimenevät kädet, kädet jotka eivät enää olleet hänen omansa, joku muu ohjasi hänen käsiään, tai ehkä niitä oli monta, yhdessä nuo hahmot nostivat hänen kätensä ja keräsivät niillä esineitä, halasivat ihmisiä, hoivasivat ja auttoivat, nuo moninaiset hahmot, joita ilmestyi kaikkialta, joita huone oli täynnä, mistä ne ilmestyivät, mistä ne saapuivat, kukaan ei tiennyt. Seinien läpi he kulkeutuivat, ikkunoista ilmaantuivat, ilmestyivät huoneisiin ja puhuivat omaa vierasta kieltään, palasivat takaisin arkisten askareittensa pariin ja ilmestyivät uudelleen, niiden liikkeet olivat arvaamattomia, mutta koskaan ne eivät hylänneet miestä, koskaan ne eivät unohtaneet. Hänen kätensä olivat yhä valtaisat, hän makasi sängyllä ja odotti. Linnut kerääntyivät ikkunalaidalle ja sisälle, nekin tarkkailivat tilannetta. Hänen piti vain odottaa, odottaa kunnes hän ymmärtäisi.

”Entä kuolema?” hän mietti eräänä yönä. ”Mitä kuolemasta on sanottavaa? En voi tuomita ketään ihmistä kuolemaan. Se tuntuu väärältä. Tuomita ihminen ajallisuuteen. Tuomita hänet kulkemaan pimeästä pimeään. En voi tehdä sitä, se on väärin, se saa minut voimaan pahoin.” Hän tuskastui, yritti ajatella jotakin muuta, muttei onnistunut. Sitten hän painoi sormella luomeaan ja näki hahmon istumassa pöydän päällä. ”Puhu näistä asioista”, se sanoi. ”Puhu ihmisille, keskustele heidän kanssaan. Se auttaa heitä. Kerro heille mitä koet ja näet, mikä vaivaa sinua, kerro heille sinun ongelmistasi.” ”Mene pois, minä en halua nähdä sinua enää!” Miksi hän toistuvasti painoi silmäluomeaan, vaikka kaikki kohtaamiset hahmojen kanssa päättyivät samoihin vihanilmauksiin, hän ei osannut sanoa.

Agni ei halunnut puhua. Hän halusi vaieta, vaieta ikuisesti, istua äänettömänä, kuunnella tuulta joka rauhallisesti liikkui rakennuksen vanhoissa puurakenteissa, tuuletti niitä, pyyhki pölyt, poisti vanhan, hän halusi kuunnella ja olla rauhassa. ”Miksi minun pitäisi tehdä mitään ylimääräistä?” hän ajatteli. ”Teen jo nyt liikaa, puutun ihmisten elämään, mutkistan sitä, kuka ties. Minusta on enemmän vaivaa kuin hyötyä. Miksi minun pitäisi puhua, mitä se hyödyttäisi? En tiedä mitä sanoa. Minulla ei ole sanoja. Olen tavallinen mies. Miksi minun pitäisi puhua?” Hän painoi päätään, naputti sormillaan päälakeaan rytmissä ja yritti rauhoittua, niin hän teki toistuvasti kun häntä heikotti, yritti etsiä jotain muuta virikettä, yritti löytää jotain toista tietä, mutta tiet tuntuivat olevan suljettuja, niiden eteen oli asetettu puomi ja vartio, ehkä niin estettiin pakolaisten liikkeet, etteivät pakolaiset pääsisi rajan yli toiselle puolelle, suljettuja teitä, hän ei halunnut sulkea itseltään mitään, se tuntui väärältä, se tuntui hänen ruumissaan pahoinvoinnin tunteena. ”Minä haluan vapauttaa itseni kaikista säännöistä”, hän ajatteli. ”Minä haluan matkata maailman ytimeen ja olla ilman rajoituksia. Haluan olla vapaa. Vain vapaa, ei muuta. Päästä kaikista ongelmistani. Ymmärtää ongelmani toisin. Olla täysin vapaa. Onko se väärin? Onko vapaus väärin? Eikö se ole jokaisen perusoikeus? Olla ilman rajoituksia. Ilman estoja. Eikö se oikeus kuulu kaikille?” Hetken aikaa hän hymyili, hän ajatteli itseään vapaana ihmisenä, hän nousi vedestä ja katseli luontoa lumoutuneena, milloin tahansa hän saattoi palata veteen, hän saattoi elää tässä paratiisissa, mikään ei uhannut häntä, kaikki oli täydellistä ja hyvää, kaikkialla oli tasapaino ja lohdutus.

Ja hetken ajan se oli hänellä, hän piteli sitä käsissään. Merkitys! Arvaamatta! Pimeällä tiellä kun kukaan ei nähnyt!

Hän huusi, hän parkui öisin kaiken ulos sisästään ja se paransi hänen oloaan. Kuunvalo levisi ikkunasta ja miltei sokaisi hänet: koko huone lainehti valossa, kellui, leijui, kaikkialle valojuovat vetivät rajojaan. Hän ui niiden keskellä, hän pelastautui, hän selvisi rankkasateesta, hän selvisi tulvista, hän pakeni ja piilotteli, hän etsi toista reittiä. Hän oli valo joka oli piilotettu siemenen sisälle, sulanut valo joka muistutti hunajaa ja jota ihmiset saattoivat syödä: hän oli syötävä, hän oli avoin, hän ei kaihtanut enää ketään! Päivisin hän kasvoi valtavan suureksi, levitti raajansa, imi aurinkoa ja vettä maasta, imi itseensä kaiken energian ja puhui ihmisille, ensin varovaisesti, sitten intiimimmin, hän alkoi kuin vaivihkaa liikkua alueella jonne hän ei normaalisti mennyt, sanat hakeutuivat uusille virtauksille, purkautuivat ulos rysähtäen ja padon murtaen, liikkuivat nopeasti niin ettei hän itsekään tajunnut tuota liikettä, sanat olivat arvaamattomia ja kauniita, hiomattomia ja eläviä, siemeniä, pieniä siemeniä levisi hänen suustaan maahan, hänen suunsa oli täynnä siemeniä, niitä sateli jatkuvasti mitä tahansa hän yrittikin sanoa, hän ei voinut välttää sitä. Öisin hän huusi pois tuskaansa, mutta mitä enemmän hän puhui, sitä vähemmän hän huusi. Ikään kuin puhe olisi kompensoinut huutoa. Hän alkoi opettaa ihmisiä. Hän puhui runollisesti. Hän käänsi ympäri ajatuksia. Hän puhui mitä suuhun tuli. Ehkä linnut kantoivat siemenet hänen suuhunsa? Ehkä itse luonto puhui? Hän ei voinut olla varma. Hän epäili jatkuvasti puhuiko hän oikein. Sanat olivat jotenkin liiallisia, liian täysiä, liian runsaita. Mutta hän ei voinut estellä niitä, hänen oli annettava niiden tulla, hänen oli luotettava niihin.

Hän puhui ja puhui. Puheelle ei tullut loppua. Se ei noudattanut yhtäkään lakia, se oli virta joka levisi kaikkialle, muuttui mereksi ja meren keskellä oli korva, muut ihmiset, ne jotka kuuntelivat. Sanoja oli enemmän kuin ihmisiä, jokainen sai niitä runsaasti, kaikki he keräsivät siemeniä maasta ikään kuin olisivat olleet köyhiä, ehkä he olivatkin, jollain tasolla, he tarvitsivat siemeniä, jotkut kasvattivat niistä puun, jotkut söivät ne, jotkut käyttivät ne koristeiksi, kaikilla oli jotenkin käyttöä siemenille, ne olivat suuressa arvossa, niillä oli syvä merkitys. Niiden sisältä kaavittiin esiin hunajaa, se valui yhdestä siemenestä valtoimenaan, yksi siemen kätki sisäänsä kaiken, siellä olivat kaikki pienet asiat, lihakset, uni, rakkaus.

Jostakin syystä hän veti puoleensa ihmisiä, mikään logiikka ei voinut sitä selittää, loogisesti sen ei olisi pitänyt mennä niin, miehen joka puhuu vapaudesta ja rakkaudesta ei pitäisi vetää ihmisiä puoleensa, mutta hänen sanansa olivat magneetteja, aina joku oli kuuntelemassa, vähintään yksi ihminen, usein muutama, usein kourallinen. Hän aloitti haparoiden, varovaisesti, ensimmäiset puheet olivat kuin pieni pimeään eksynyt lintu, hän ei löytänyt oikeita sanoja, puhe takelteli, hän ei tiennyt mitä pitäisi sanoa, mitä tehdä, miten ilmaista oikein se mikä häntä vaivasi, mitä hän ajoi, mihin hän ihmisiä ohjasi. Suoraan sanottuna hän oli hukassa. Mutta ihmiset eivät tuominneet häntä. Heistä oli mielenkiintoista, että mies joka vielä hetki sitten oli istuskellut kaupan kulmilla uutena tulokkaana piti jo nyt puheita, avasi itsensä täysin, kertoi ongelmistaan ja kokemuksistaan, kertoi siitä mihin hän uskoi, se oli samanaikaisesti huvittavaa ja todellista, vakavaa. Ehkä häntä pidettiin hulluna, se oli todennäköistä, mutta häntä ei tuomittu ja sen ansiosta hänen puhujanlahjansa kehittyivät, hän saattoi selittää syvällisiä asioita yksittäisille ihmisille tai koko joukolle ihmisiä ja he kaikki ymmärsivät mitä hän tarkoitti. Vähän kerrallaan hänen kielensä syveni, sisällöt laajenivat, hän tuntui saaneen kuin toisen suun, toinen suu puhui hänen suunsa sisällä, se ilmaisi hänen syvintä kaipuutaan, kaipuuta vapauteen ja vapautta hän levitti ihmisille.

Samoihin aikoihin puheiden alkamisen kanssa Agni alkoi nähdä lisää hahmoja ympärillään. Enää hän ei nähnyt vain itsensä kaltaisia hahmoja, vaan nyt ne olivat kaikki selkeästi erilaisia, miehiä, naisia, lapsia, vanhuksia, kaikki poikkesivat toisistaan, kaikki olivat erilaisia persoonia. Hahmot eivät enää ilmaantuneet luomea painamalla, vaan ne tulivat arvaamatta, kerääntyivät hänen ympärilleen tai kuljeskelivat hieman etäämmällä, jotkut niistä lentelivät ilmassa. Agni ei voinut näille näyilleen mitään, hänen oli vain sopeuduttava tilanteeseen. Joskus hän saattoi antautua pitkällisiinkin keskusteluihin hahmojen kanssa, pohtia elämän syviä kysymyksiä tai puhua vain arkisista asioista. Hahmoilla oli paljon sellaista tietoa mitä hänellä ei ollut, hän hämmentyi usein niiden tietämyksen tasosta. Jotkut niistä olivat syvällisiä pohdiskelijoita, jotkut leikkisiä kujeilijoita, jotkut tavallisia hämmentyneitä ihmisiä, pieniä ihmisiä jotka eivät oikein ymmärtäneet missä he olivat ja mitä he olivat tekemässä. Jotkut esiintyivät suurhahmoina, korostivat itseään, jotkut taas valitsivat vaatimattoman tien, näyttäytyivät köyhinä ja rääsyissä. Ilmeisesti he pystyivät kuvittelemalla vaihtamaan vaatetustaan ja olomuotoaan, tämän verran Agni sai selville. Mitä ne halusivat hänestä, sitä hän ei saanut selville. Useimmat kyllä neuvoivat häntä auliisti. He jopa kirjoittivat hänen puheitaan. Useimmat olivat todella ystävällisiä, Agni ajatteli että he tuntuivat läheisemmiltä kuin yksikään ihminen aiemmin, ehkä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ikään kuin hän olisi pystynyt keskustelemaan hahmojen kanssa ilman minkäänlaista painetta. Kaikki oli helppoa ja kevyttä.

Hän salasi keskustelut hahmojen kanssa tarkasti, piti huolen siitä ettei kukaan päässyt kuulemaan kun hän puhui. Jostain syystä hän pelkäsi leimautumista hulluksi, vaikka hänet oli jo hulluksi tuomittu: hän ei tiennyt mistä tällainen häpeä kumpusi. Hahmot suosittelivat että hän rakentaisi läheisemmän suhteen Beraan. ”Nainen voi auttaa sinua”, he sanoivat. ”Naisesta on sinulle vielä paljon hyötyä. Luota naiseen. Antaudu naiselle.” Hän nyökytteli, muttei tarkalleen tiennyt mitä antautuminen tarkoittaisi, miten hän voisi sen toteuttaa, hän mietti tätä pitkään, miten hän pääsisi lähemmäs naista. ”Luota häneen”, hahmot toistelivat. ”Antaudu hänelle. Hänestä on sinulle vielä paljon iloa.” Hän oli usein hieman pökerryksissä kaikkien hahmojen kohtaamisesta, hän ei oikein tiennyt mitä ajatella tästä kaikesta: hän saattoi vetäytyä pitkäksi toviksi huoneensa nurkkaan ja vain istua siinä, katsella kuinka hahmot tulivat ja menivät, vapaasti kuka minnekin, kuinka ne lentelivät seinien läpi ja palasivat taas lähtöpaikoilleen. Niitä oli suorastaan liikaa. Liian monta. Yhteenkään ei voinut keskittyä kovin pitkäksi aikaa, aina joku toinen ilmestyi ja ikään kuin kiilasi hänen eteensä. Juuri tästä hahmojen paljoudesta hän oli pökerryksissä. Iltaisin hahmot kerääntyivät hänen sänkynsä vierelle varmistamaan että hän saisi nukuttua rauhassa. Aluksi se vain lisäsi hänen levottomuuttaan, mutta pian se rauhoitti häntä: hän ymmärsi että hahmot halusivat suojella häntä, että niiden toimilla oli merkitys. Hän nukkui rauhallisesti, kuin lapsi. Hämmentyneenä kaikista näistä ihmeistä, mutta rauhallisesti. Yö oli noenmusta, mutta vapaa kaikista peloista. Ja aamu avautui kuin kasvi joka kohosi kohti valoa.

Bera

Nainen näki kuinka Agni laskeutui portaat alas yläkerran huoneesta ja häntä seurasivat tukeva, punakka mies ja pitkä kirjuri, miehet jotka olivat usein aiemminkin vierailleet heidän asunnollaan. Karl vaihtoi muutaman sanan Agnin kanssa ja hyvästeli sitten nuo kaksi tummiin pukeutunutta miestä. Bera näki kaikesta että jotain oli tekeillä, ettei kaikki ollut kunnossa, jotain oli tapahtunut, jotain oli sovittu hänen tietämättään. Hän viittoili Karlin luokseen, lukitsi heidät molemmat yksinäiseen huoneeseen ja alkoi kuulustella miestä: mitä oli tapahtunut, mitä oli sovittu. Karl vaikutti vaitonaiselta, ikään kuin ei olisi halunnut puhua. Sitten hän paljasti työn jonka Agni oli saanut. ”Sovimme niin. Se on hyvä ratkaisu. Kaikille hyödyllinen. Hän ei eristäydy. Enkö toiminut oikein? Enkö ollut hyvä?” Nainen tiuskaisi: ”En usko sinua! Sinä huijaat! Sinä punot vain juoniasi hänen päänsä menoksi. Teet juuri sitä missä sinä olet hyvä. Nyt te voitte helposti tarkkailla häntä. Varmistaa ettei hän tee mitään tyhmyyksiä. Eikö se ollutkin todellinen motiivi?” ”En sanoisi noinkaan”, mies vastasi rauhallisesti. ”Tietenkin on tärkeää tarkkailla miten hän sopeutuu. Se on luonnollista. On seurattava kaikkia pieniä seikkoja. Oltava hereillä. Pienet seikat ratkaisevat. Olet oikeassa siinä että häntä on tarkkailtava.” ”Arvasin!” ”Ei siinä ole mitään arvattavaa. Se on täysin luonnollista. Hän ei ole kunnossa. Hän on sairas. Sairas. Ymmärrätkö sinä?” ”Sinä et ymmärrä. Sinä olet se joka ei ymmärrä. Hän on ihminen!” ”Totta kai minä sen tiedä, älä huuda. Totta kai tiedän että hän on ihminen. Minä kunnioitan sitä. Mutta on tärkeää että hän tulee osaksi tätä yhteisöä. Siten voimme nähdä miten hän sopeutuu. Onko hänestä elämään täällä, ihmisten keskellä. Se on jo lääketieteellisesti mielenkiintoista.” ”Lääketieteellisesti mielenkiintoista”, nainen tuhahti.

He keskustelivat vielä hetken. Bera yritti puolustaa miestä, Karl puolusti miehen tarkkailemista, etsi sille oikeutusta. Bera väitti että heidän toimintansa helposti laajenisi, niin että he nyt vain tarkkailisivat miestä, mutta pian he jo ottaisivat hänet kiinni, testaisivat hänen hulluuttaan tai jotain muuta vastaavaa. Karl kielsi tämän kopeasti, mutta myönsi että kaikki keinot yhteisön turvallisuuden säilyttämiseksi oli otettava käyttöön, jos tarve sitä vaati. ”Me emme voi seisoa toimettomina. Jotain on tehtävä. On oltava valmiina. Ymmärrätkö, tämä on erikoislaatuinen tilanne.” Sitä hän toisteli ja nainen raivosi häntä vastaan, vaatien Agnille täydellistä vapautta. Kumpikaan ei lopulta voittanut. Kummatkin kärsivät tappion ja jäivät nuolemaan haavojaan. He poistuivat vastakkaisiin suuntiin.