Paino

Pelkään jatkuvasti eroa. Olen seurustellut hieman yli kaksi vuotta kumppanini kanssa. Sain muutama viikko sitten hänet kiinni pettämisestä. Meille syntyi vauva syksyllä ja niihin aikoihin mieheni ihastui tähän naiseen.

Kristallihuoneen läpi, läpi vajoavan magneettiunen, joka vetää puoleensa, joka houkuttelee pakenemaan ajan tuolle puolen, henkiseen mereen, joka on täynnä tunteita, jotka eivät koskaan päässeet ulos kehosta (rakkautta, nautintoa, onnea), tämä särkyvä maailma on pelkkä kangastus ja me vain pelkkiä houreita jumalaisen maailmansielun mielessä...

Olen jo monta kuukauttaa miettinyt itsemurhaa ja olen tehnyt päätöksen, tapan itseni. En enää kestä tätä oloa. Rakastuin sadistiin. Siltä minusta todella tuntuu. Mieheni on hirviö.

Aamuyönä nainen koskettaa makuuhuoneen seinää ja hänen kätensä menee seinän läpi. Me emme tunne todellisuutta täysin, pieni kivi tiedon koneen rattaissa estää meitä näkemästä, me kaipaamme jatkuvasti muualle tästä kivusta, me kaipaamme ylitodellisuuteen, jonka silmissä kaikki asiat ovat pyhiä kuin kultaiset lapset, eikä mikään koskaan katoa, päivät eivät valu kohti tragediaa, käsi ei lähesty puukkoa, talorivit eivät sorru, mullistusta ei tapahdu, yhteiskunta ei lakkaa toimimasta, luonto ei kyllästy elämään, kaikki pysyy tässä aina, aina...

Läpi mielenosoitusten ja katujen nainen kulkee kohti metsää, läpi inhimillisyyden nainen kulkee kohti viimeistä pistettä, hän haluaa unohtaa kaiken (hän on uuden ajan ensimmäinen merkki, kirjain jota ei ole kirjoitettu paperiin, vaan multaan). Vallankumouksen ensimmäisenä päivänä nainen kieltäytyy kohtalosta ja heittäytyy virtaukseen kuin hän olisi kaiken liikuttaja, maailman alkusyy, jumala... aivan kuin ei olisi muuta kuin muuttuvat unet, alati muuttuva keho, alati liikkuva solujen tanssi, aivan kuin ei olisi mitään painoa tämän virran päällä