Kaipaan.

Rakastan häntä,
tulen aina rakastamaan.

Kovaahan minä esitän,
mutta vain ajatus meistä,
ajatus siitä, mitä meillä oli,
ajatus siitä katseesta,
jolla hänellä oli tapana minua katsoa,
saa minut kyyneliin.

Niin kovasti kaipaan hänen kasvojaan.
Kaipaan hänen tapaansa koskettaa.
Kaipaan tunnetta siitä maailman turvallisimmasta,
tärkeimmästä
paikasta.

Niin kovasti kaipaan meidän rakkautta,
kaipaan häntä.
Kaipaan häntä enemmän,
kuin ketään
ikinä
osaisi kuvitellakaan.

Niin kauan kuin meillä on toisemme, kaikki on hyvin. Muulla ei ole väliä.
Niin usein hän minulle nuo sanat lausui ja heikkoina hetkinä
noilla sanoilla toisemme nostimme jaloilleen.

Mutta miksi, miksi ihmeessä minä siihen lakkasin uskomasta? Aloin epäillä hänen rakkauttaan, vaikka kukaan,
ei kukaan
koskaan ole rakastanut minua kuten hän.

Tosissani uskoin, että olemme aina yhdessä, ettei mikään voi meitä erottaa.
Näin hän sanoi itkien,
minun lähtiessäni.
En minä häntä ymmärtänyt.

Nyt minulla on vain uskoni,
toivoni kohtalosta.
Me vielä tapaamme,
rakastumme uudelleen.
Ollemme aina yhdessä.
Jos niin on tarkoitettu.

Rakastan häntä.
Tulen aina rakastamaan.