Ilta tulee läpi metsän
sitä estää en voi
Kuin läpi koinsyömän verhon
säteet viimeiset, silmissä soi
Pukeutuneena kauneuteen
aukkoja viiltäen sieluun
Aika ajanut on vaununsa loppuun
Niiden täytyy levähtää
Läpi tuulen ja viiman
Läpi lumen ja jään
Minä tulen läpi tulen ja viinin
Kunnes kasvosi nään
Ennekuin silmäsi suljet
Kiireen jätät taa
Laulan hiljaisen laulun
Sen kuulet ja nukahdat
Sinua kaipaamaan jään
Surusateesta kastuneet kasvoni
kohmettuu viimeisen syksyni tuuliin
Näihin huuliin koita joskus
on koskenut rakkauskin
Kyynelkanavan lautalla seilaten hiljaa
minä koetan kai taas unohtaa
Ovat pudonneet lehdet
Ja kerran vielä uhmaan kuolemaa
Selite:
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Haikeankaunista tekstiä.
Ihan alkuun miulle tulee joistain runon kohdista vahvasti Mikko Kuustosen sanoitukset mieleeni. Mutta kun jätän sen ajatuksen taakseni, niin voin keskittyä runoon...
Surusävytteinen tämä ainakin on, vahvasti sellainen. Kaipuu kulkee rivistä toiseen.
Sitten huomaan joitain kohtia kuin lukisin Prinsessa Ruususta, joka ajaa valkoisten hevosten vetämää vaunua määränpäähänsä...ja nukahtaa lohduttomaan, satavuotiseen uneensa.
Lukija keskittyy kuitenkin vielä tuohon loppu-osaan: "Kyynelkanavan lautalla seilaaminen" on ihan uutta!
Ihastuin tähän tekstiisi, on se niin villi.
Hieni alku onrunossasi,
Ilta tulee läpi metsän sitä estää en voi.
jatkuen mielettömän kauniisti sanoitettu.
Ihana runosi.
Tämä on kuin laulu.