Selli

Olin pelosta ja kivusta turta, ja piesty sekä palovammainen ihoni oli niin herkkä ja kipeä että vaatekankaan kosketuskin sattui. Silmieni palo oli kadonnut kuin tuikkukynttilän liekki joka hiljaa mutta varmasti tukehdutetaan juomalasin alla sammuksiin. En tiedostanut kunnolla olinpaikkaani, mihin kovakouraiset kädet minua kuljettivat, kunnes tunsin maailmani heilahtavan ja kylmä kivilattia otti minut vastaan raskaan oven jysähtäessä takanani. Makasin myttynä kovalla, karhealla lattialla, kun kuulin äänen. Lempeä, kauniin tumma ääni kutsui nimeäni hiljaa.
”Oletko kunnossa?”
Siristin auki suljettuja silmiäni, kohottauduin käsieni varaan ja haukoin henkeäni. Ryömin hitaasti kivisen seinän viereen ja jäin siihen makaamaan kyljelleni, kasvot seinässä olevaa pientä rakoa kohti. Ynähdin painaen kasvoni seinää vasten jotta näkisin hämärästi seinän toisella puolella olevan henkilön, joka niin ikään oli painanut kasvonsa samaa rakosta vasten. Henkilö huokaisi huolestuneesti.
”Mitä sinulle tehtiin?” kuului vaimea ääni. Aukaisin suutani enkä saanut ääntä tulemaan. Yskäisin hiljaa ja sain ääneni kuuluviin.
”Ruoskittiin. Poltettiin. En edes muista kaikkea. Ne ovat ihan varmoja, että minä tiedän jotain”, kuiskasin. Niitä ei kutsuttu ihmisiksi. Kukaan inhimillinen ei olisi voinut tehdä mitään sellaista, mitä ne tekivät meille. Käännyin vaivalloisesti selälleni ja tuijotin vaaleiden ripsieni lomasta tummaa kattoa joka kaartui yläpuolellani.
”Olen pahoillani”, ääni kuiskasi. Äännähdin epämääräisesti vastaukseksi.

Pientä mutta korkeaa kivistä selliä valaisi heikosti ainoastaan korkean oven yläreunassa olevan ristikon läpi käytävältä siivilöityvä himmeä keltainen valo. Katselin selliä kääntämällä päätäni hiukan. Siinä tosin ei ollut paljoakaan katselemista. Nurkassa oli metallinen potta ja oven juurella keltainen muovilautanen, jossa oli kylmästä vedestä ja jonkinlaisista kaurahiutaleista sekoitettua kokkareista puuroa johon oli upotettu ohut puulastu, jota käyttää lusikkana. Ovi oli paksu ja metallinen.
”Tiedätkö... minut varmaan viedään tänään”, kuului surullinen ääni rakosesta. Käänsin katseeni kattoon ja tuijotin sitä sanattomana.
”Ei... Ei”, kuiskasin.
”Kyllä. Olen melko varma siitä.”
”Mutta... mutta... ei! Ei, miksi?” sanoin kiihtyneenä, käännyin jälleen seinää kohti ja painoin silmäni rakosta vasten, tahtoen nähdä tuon seinän takana olevan ihmisen.
”Olen ollut täällä jo todella kauan. Minulla ei ole hajuakaan kuinka kauan. Vuoden, viisi vuotta, en osaa sanoa, mutta liian kauan. Minusta ei ole ollut mitään hyötyä. Vien vain sellitilaa.”
”Ei, älä. Eivät ne voi viedä sinua. Se, että olet siinä, on ainoa asia minkä ansiosta kestän täällä. Ainoa asia, minkä takia jaksan uskoa siihen että tämä loppuu joskus”, sanoin ja silmiini tulvahti kyyneleitä, jotka valuivat kasvoilleni ja saivat poskissani olevat haavaumat kirvelemään.
”Et saa sanoa noin. Se loppuu kyllä. Lupaa minulle, että jaksat niin kauan kuin vain voit. Lupaathan? Jos et usko tämän loppumiseen, millään ei ole enää mitään merkitystä”, kuului ääni. Huokaisin ja vetäydyin kauemmas seinästä. Työnsin käteni ahtaaseen rakoon, ja sävähdin tuntiessani toisen sormet, jotka olivat hieman karheammat ja vahvemmat kuin omani. Silitin toisen sormia itkien hiljaa.
”Älä itke. Ole kiltti. Minä rakastan sinua. Lupaa.”
”Niin minäkin sinua. Minä lupaan”, sanoin kyynelten tummentamalla äänellä. Kuulin oven aukeavan toisessa sellissä.
”Tules poikaseni, Johtaja on katsonut aiheelliseksi miettiä tarkemmin mitä sinun kanssasi tehdään”, sanoi karski, vieras ääni. Nuo karmivat sanat. Olin kuullut ne muutaman kerran aikaisemminkin, ovessa ulottumattomissani olevan ristikon ansiosta. Kukaan, kenelle ne oli sanottu, ei ollut tullut takaisin. Vahvat sormet kietoutuivat heikompien ympärille hetkeksi, ennen kuin ne riistettiin irti toisistaan. Kuulin askelia, ja oven jysähdyksen. Nousin seisomaan harppasin oven luokse raapien sitä, koittaen kiivetä ristikon luokse, tuloksitta. Askeleet kaikkosivat käytävältä, ja vaivuin lattialle. Käperryin pieneksi kippuraksi kyynelten valuessa kirvelemään haavojani uudestaan ja uudestaan. Minulta oli viety ainoa lohtuni, ainoa kenen kanssa puhua, ihminen, ketä en ollut koskaan nähnyt muuten kuin tuon pienen rakosen kautta, mutta jota rakastin enemmän kuin mitään koskaan.