en jaksaisi kulkea sitä..sillä tie on kivinen jota taivallan...kuljen läpi syys tuulen ja piiskaavan sateen, pimeys on laskeutunut päälleni mustan harson tavoin...ja kietoo minut syleilyynsä...on helppo paeta...ja langeta epätoivoon...on helppo antaa kaiken valua hukkaan...tuntematta syyllisyyttä siitä , mitä on itselleen tekemässä... onko minulla oikeastaan mitään merkitystä tässä maailmassa...vai olenko vain yksi siemen muiden joukossa....ainut joka ei lähde kasvamaan... ainut joka kuihtuu kuihtumistaan ja lakastuu lopulta pois... kukaan ei edes huomaa...ei huomaa minua pimeässä nurkassa ,ruumis jännittyneenä vapisten, naama pelosta valkoisena, silmät tyhjyyteen tuijottaen ...olen hiljaa... kuulen vain sydämeni lyönnit ikuisessa hiljaisuudessa...en jaksa ajatella...en jaksa uskoa itseeni...olen vain lyhistyneenä elämän painosta hartioillani...niistä kaikista asioista joihin en voi vaikuttaa...minusta tuntuu pahalta haluasin sen huutaa koko maailmalle...mutta minusta ei lähde pihaustakaan...kurkkuni on kuiva...ja silmäni täyttyvät kyynelistä...yritän kurottaa kiinni elämästä..ojennan käteni, mutta se kulkee ohitseni aivan liian lujaa...pyydän apua enkeleiltä ...taivaan haltioilta...mutta edes enkeli ei jaksa minua nostaa ylös hennoilla siivillään...siihen tarvitaan omaa tahtoa , halua nousta ylös ja ottaa pieni askel puutunein jaloin kohti ovea, josta kajastaa valoa...kuulen oven takaa naurua, iloa elämän pienistä asioista...otan huojuvan askeleen, mutta vajoan polvilleni kurkottaen epätoivoisesti kohti ovea... ovi sulkeutuu enkä pääse enää eteenpäin vaikka haluaisinkin yrittää... kuulen hennon kuiskauksen takanani...kyllä sinä selviät...vielä joskus.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
