Talo ei ole varmaan koskaan ollut näin hiljainen. Lukuun ottamatta naisen punaisten rakennekynsien tasaista naputusta lasipöytää vasten ja miehen satunnaisia yskähdyksiä talo on ikään kuin kiedottu hiljaisuuden kaiken kattavaan vaippaan.
Kumpikaan ei edes vilkaise toisen suuntaan, molemmat tuijottavat apaattisina suoraan eteensä ikään kuin yrittäen unohtaa toisen olemassaolon. Kummankaan huulet eivät raotu muodostamaan maailman vaikeimmaksi määriteltyä sanaa eikä silmissä näy minkäänlaista pilkettä.
Mies huokaisee ensin syvään, ikään kuin kooten itsensä ja vilkaisee sitten seinänvierustalla seisovaa mustaa huonekalua.
”Ota sinä tuo lipasto, minä en sitä tarvitse.”
Se ilta oli poikkeuksellisen lämmin, ehkä lämpimin ilta koko maaliskuun aikana. Satunnaiset kylmät tuulet aiheuttivat pieniä palelluksen tunteita vielä ulkona jonottaville mutta sisällä tunnelma oli kirjaimellisesti katossa. Nauru kupli suussa ja posket hehkuivat intoa. Musiikki tuntui selkäytimessä asti ja ihmiset näyttivät todellakin nauttivan olostaan.
Olin pitkästä aikaa ulkona pelkästään poikaporukassa, se oli ensimmäinen kerta pariin kuukauteen kun kummankaan, Samin tai Laurin, tyttöystävä ei ollut mukana. Minä itse olin sinkku, olin ollut jo pitkään, vastaan kun ei ollut tullut ketään sopivaa. Ei vika ainakaan ollut ulkonäössä, monet kehuivat komeaksi mutta siihen se sitten aina jäikin.
En jaksanut silloin edes ajatella naisia, kunnes Sami sitten otti ja tokaisi jotain mitä en koskaan unohda: ”Tuolla on taas se kiharapää, se sama mikä on katsellut sinua ennenkin.”
Katsoin vaistomaisesti Samin vinkkaamaan suuntaan ja toden totta, siellä se nainen istui. Tummat, pitkät kiharat valuivat hieman huolimattomasti vaaleille olkapäille ja huomatessaan tuijotukseni naisen katse siirtyi tutkimaan edessään nököttävän lasin sisältöä.
Punaisilla rakennekynsillä koristellut sormet pyörittelivät pilliä hajamielisesti ja välillä nainen vilkaisi suuntaani kääntäen kuitenkin katseensa yhtä nopeasti pois.
Ennen kuin huomasinkaan, olin, hieman alkoholin rohkaisemana, suunnistanut naisen luokse ja hymyillyt niin valloittavasti kuin suinkin osasin.
”Käytkö täällä usein?”
Nainen nyökkää hieman hajamielisesti ja lopettaa pöydän naputtelun. ”Niin kai sitten.”
Hän siirtää tummat kiharat pois kasvojensa edestä paljastaen näin punoittavat silmät joita kehystävät tummat silmänaluset. Viime yönä ei selvästikään nukuttu. Pitkin seiniä kiertelevä katse eksyy vähän väliä tarkastelemaan kellon viisareiden tasaista kiertoa kellotaulua ympäri.
”Moneltako se ämmä tulee tänne?”
”Äiti, isä, tässä on Samuli.”
Äidin ilme oli näkemisen arvoinen, en tiedä oliko hän iloinen vai järkyttynyt mutta luotin siihen että hän osasi arvostaa tekemääni valintaa. Isä puolestaan mittaili Samulin päästä varpaisiin ja virnisti sitten hyväksyvästi kuten hänellä oli usein tapana.
Istuessamme kahvipöydässä äiti puhui tapansa mukaan jatkuvasti, kyseli ummet ja lammet Samulin lapsuudesta, perheestä, työpaikasta ja entisistä tyttöystävistä. Yritin, turhaan, hillitä äidin puheita ja vilkaisinkin Samulia anteeksipyytävästi lähes joka viides minuutti.
Samuli ei kuitenkaan ollut moksiskaan, hän vastasi äidin kysymyksiin enemmän tai vähemmän suorasti ja hymyili aina välillä valloittavasti.
Miten minulla kävikin niin hyvä tuuri että löysin Samulin kaltaisen miehen?
Lattialla olevalla sinisellä matolla on vielä satunnaisia lasinsirpaleita ja mustan lipaston päällä seisovat tyhjät valokuvakehykset. Kumpikaan ei virka hetkeen mitään.
Mies viikkaa punaisen neuletakkinsa huolella ja laittaa sen perässä laukkuun satunnaisia pikkutavaroita jotka hän järjesteli aikaisemmin eteensä.
”Minä kysyin sinulta jotain”. Naisen äänensävy on kylmä ja suu puristettuna tiukaksi viivaksi. Mies tuhahtaa välinpitämättömästi ja murahtaa sitten jotain mikä muistuttaa etäisesti lausahdusta ”toivottavasti pian.”.
Talo ei ollut ulkoapäin kovinkaan mairittelevan näköinen halkeilevine maaleineen ja etupihan nuutuneine kukkineen mutta kyllä siitä meille kahdelle vielä mukava asunto tulisi.
Kutitin härnäävästi Sailan kylkiä saaden hänet kiemurtelemaan naurusta ja yrittämään pakoa tiukasta syleilystäni. Seisoimme pihalla hetken sylikkäin ennen kuin nousimme pienet betoniportaat ylös ulko-ovelle. Annoin Sailalle kunnian avata uuden kotimme oven ensimmäisenä ja ojensin hänelle avaimet.
Talo oli mukavan vanhanaikainen sisältä ja ikkunasta näkyi järvelle.
Katselin hymyillen Sailan innostunutta ravaamista huoneesta toiseen ja vielä innostuneempaa katsetta hänen selkeästi kuvitellessa lastenhuoneen paikkaa ja ruokapöydän asentoa keittiössä.
Pihaan ajoi muuttoauto ja minä harpoin saman tien pihalle Saila kannoillani. Minulla oli vielä häälahja antamatta.
Kun muuttomiehet kantoivat auton takaosasta Sailan jo kauan aikaa ihasteleman mustan lipaston, Sailan ilme oli näkemisen arvoinen. Silmät nauraen hän hyppäsi kaulaani ja sieraimiini tulvahti vieno ruusuntuoksu. ”Rakastan sinua.”
Tämä on niitä hetkiä jolloin aika tuntuu pysähtyneen. Molemmat vilkuilevat vuorotellen kelloa ja nainen käy välillä keittiössä. Mies ei puhu enää mitään, antaa vain katseensa kierrellä huoneessa. Vastapäisen huoneen ovesta näkyy parisänky jonka toisella puolella ei ole selvästi nukuttu viimeyönä. Minuutit kuluvat tuskallisen hitaasti kunnes pihaan ajaa auto.
”Se siitä sitten.” Mies nousee ja korjaa nahkatakkinsa asentoa olallaan nostaen toisella kädellä matkalaukun lattialta.
Nainen tulee keittiön ovelle ja nojautuu seinään. ”Toivon totisesti että viet sen ämmän kaikki tavarat mukanasi.”
Missä se mies oikein luuhaa? Kävelin ympäri taloa ja lattia tuntui kylmältä paljaita jalkapohjia vasten. Kello oli jo vaikka mitä eikä Samulia kuulunut. Sanoi olevansa kokouksessa ja jopa senkin että menisi myöhään, mutta tuskin ne isot kihotkaan ihmisiä kehtaavat istuttaa siellä yli puolenyön?
Haroin ruskeita kiharoitani ja hörppäsin ison kulauksen teetä rauhoittuakseni. Toivottavasti ei ollut sattunut mitään.
Pihaan ajoi auto ja vilkaistuani ikkunasta totesin auton meidän Volvoksemme ja juoksin ovelle Samulia vastaan. Nähdessään minut miehen kasvoille levisi hymy ja hän kaappasi minut syleilyynsä. ”Anteeksi kulta, palaveri venyi.”
Painoin pääni Samulin rintaa vasten ja mumisin hyväksyväni anteeksipyynnön. Samassa hetkessä sieraimiini leijaili hajuveden tuoksu, eikä se totisesti tuoksunut ruusulta.
Mies hymyilee hieman vinosti mutta ei vastaa. Hän astelee mitään sanomatta ovelle ja laskee kätensä sen kahvalle. ”Ohhoh, melkein unohdin”. Mies ujuttaa kätensä takkinsa taskuun ja vetää sieltä esiin avainnipun jonka hän laskee pöydälle. Sen tehtyään hän avaa vaimeasti narahtavan oven ja sulkee sen takanaan vilkaisematta kertaakaan olkansa yli.
Huokaisen hiljaa ja hypähdän alas. Minun työni täällä on tehty.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
