Mikael

Ikkuna tuntui viileältä Mikaelin painaessa otsansa lasiin. Vihreät silmät tarkkailivat tottuneesti alla levittäytyvää kaupunkimaisemaa ja sen halki kulkevia ihmisiä. Ulkona vielä hämärsi vaikka oli kesä. Puut loistivat vihreyttä ja niiden latvat heiluivat hiljaa tuulessa jonka Mikaelkin tunsi vieressä olevan, hieman raollaan olevan ikkunan ansiosta.

Tytöllä oli valkoinen mekko jota hän ei ollut ennen nähnyt, olikohan se uusi? Tyttö oli pukeutunut aikaisemmin punaiseen, siniseen ja jopa kukalliseen mekkoon mutta valkoista hänellä ei totta vie ollut koskaan ollut yllään. Valkoinen väri kylläkin sopi tytölle, se korosti entisestään tytön mustia, kiiltäviä hiuksia joihin se oli tänäkin aamuna sitonut rusetin. Tyttö toi Mikaelin mieleen Lumikin. Tällä Lumikilla ei tosin ollut seuranaan seitsemää kääpiötä vaan ainoastaan valkoinen kissanpoika joka kiipeili parvekkeen kaiteella. Tyttö hymyili juuri sillä tavoin kun sen näköisen tytön kuuluu hymyillä ja nojasi kyynärpäillään parvekkeen reunaan.

Kuului vaimea kolahdus kun huoneen ovi aukesi ja sandaalien aiheuttama läpse toi ne jalassaan kävelevän naisen lähemmäksi.

”Huomenta”.

Mikael ei vastannut vaan tuijotti edelleen ulos vaivautumatta edes vilkaisemaan tulijaa.

”Mikäs on olo tänään?”

Tyttö kasteli kukkia, sillä oli pieni ja vihreä kastelukannu jolla antoi pienille päivänkakkaroilleen niiden päivittäisen vesiannoksen.

Nainen huokaisi hiljaa ja kohensi hieman pöydällä olevia kukkia ja poimi niiden pudottamat terälehdet valkoiselta lattialta. Se pudotti ne pöydän vieressä olevaan roskikseen kolmen ”Parane pian!”– kortin seuraksi ja poistui sitten huoneesta sandaalien koko ajan vaimenevan läpseen seuratessa kannoilla.

Viileä tuulenvire puhalsi jälleen huoneeseen ja Mikael veti yöpaitansa helmaa enemmän luisevien jalkojensa suojaksi. Iho meni kananlihalle ja varpaita palelsi.

Tyttö oli edelleen parvekkeella eikä se näyttänyt tuntevan kylmyyttä lainkaan siinä valkoisessa hihattomassa kesämekossaan. Ehei, se nautti auringon lämmittävistä säteistä silmät ummessa tajuamatta mitään ulkomaailman tapahtumista. Tyttö eli ilmeisesti ikuista kesää, talvisin se harjoitteli kesää varten käyttämällä aurinkolaseja ja juomalla jääteetä keltaisesta kukkamukista.

Käsivarteen oli ilmestynyt jälleen mustelma joka ei ollut edes kipeä jos sitä painoi, joko kevyesti tai sitten hieman kovemmin. Vihreät silmät eksyivät mustelman tarkkailusta takaisin parvekkeelle joka oli tällä kertaa tyhjä, tyttö oli mennyt sisälle.

Huokaisten Mikael laski toisen jalkansa lattialle joka tuntui hohkaavan entistä enemmän kylmää. Pari verkkaista askelta ja hän kietoutui jälleen sinertäviin lakanoihin jotka olivat tulleet hänelle turhankin tutuksi.

Hän ei kestä näitä ihmisiä, noita sääliviä ja surullisia kasvoja jotka saivat kaiken kivun tulemaan jälleen esiin ja kasvot vääntymään tuskalliseen irvistykseen jota jotkut saattavat erehtyä luulemaan hymyksi.

”Mikael, toin sinulle suklaata.” Pöydällä komeili sininen suklaarasia ja kortti johon oli piirretty enkeli.

”Veeti piirsi sen sinulle, Mikael. Minun pienelle Mikaelilleni”.

Tummahiuksisen naisen ääni särkyi ja vapisevat kädet Mikaelin kädellä saivat aikaan kylmiä väreitä selkäpiissä.

Mahtoikohan tyttö olla jälleen parvekkeella?

”Minä tulen huomenna taas Mikael, Veetikin tulee, hänellä on sinua ikävä. Nähdään taas huomenna!”

Tytöllä oli jälleen valkoinen mekko ja tällä kertaa sillä ei ollut rusettia, ainoastaan valkoinen satiininauha jolla se oli sitonut hiuksensa ylös.

Päivä alkoi painua viivytellen mailleen ja maa kylpi auringon viimeisissä säteissä. Haarapääskyt tekivät hurjan näköisiä syöksyjä maata kohti. Kesä oli parhaimmillaan ja kurkkua kuristi pienoinen ikävä siitä että hän ei saisi tänä kesänä tuntea ruohon pienoisesti kutittavaa kosketusta jalkapohjassa.

Käytävästä kuului kiirehtiviä askelia jotka tulivat ja menivät. Eivätkö ne ikinä pysähdy?

Tyttö oli jälleen menossa sisälle. Se nosti parvekkeen kaiteella taiteilevan kissanpojan hellästi syliinsä ja rapsutti sitä leuan alta. Molemmat näyttivät niin samanlaisilta, pieniltä ja viattomilta.

Tyttö naurahti kissan leikkiessä mustilla hiussuortuvilla ja sai Mikaelinkin hymähtämään vaimeasti. Kissanpoika sylissään kiemurrellen tyttö asteli parvekkeen ovesta sisään hämärään asuntoonsa ja sulki oven perässään.

Ilta viileni.

Seinät näyttivät tavallistakin kolkommilta öisin. Tyttö varmaan nukkui jo, kissanpoika vieressään, ja näki unta kesästä.

Sandaalien läpse kaikui muuten hiljaisella käytävällä vaimeten ja voimistuen niiden kantajien kävellessä edestakaisin varmistamassa että kaikki oli hyvin.

Seinäkellon viisarit värähtivät tasaisin väliajoin eteenpäin ja seinän takaa kuului tasaista mutinaa, joku puhui varmaan unissaan.

Suklaarasian päällä kiiltelevä läpinäkyvä muovi kieli rasian koskemattomuudesta. Mikael inhosi suklaata.

Raollaan olevasta ikkunasta tuleva tuulenvire toi mukanaan ajatuksen sateesta.

Äiti oli kertonut joskus, silloin kun Mikael oli vielä pieni, että kun satoi, enkelit itkevät. Siitä Mikaelkin oli saanut kuulemma nimensä, hän kun oli sattunut syntymään sateisena päivänä.

Ehkä hänestä olikin tarkoitus tulla enkeli?

Seuraavana aamuna vastapäisen talon pihaan ilmestyi muuttoauto jonka etupenkillä oli kissan kuljetuskoppa.