Syksy

Oli kaunis syysilta. Täydellinen, minun mielestäni. Vettä ripeksi pilvien reunalta, ja toiselta reunalta vilkahteli auringon säteet. Syntyi sateenkaaria. Olin pienestä pitäen rakastanut sateenkaaria, sen värejä ja raikkautta, ja sateenkaarihan vei paikkaan satujen, erään laulun mukaan ainakin.
Puiden lehdet eivät olleet enää puhtaan vihreitä, ne alkoivat jo kellertyä, pian ne kuihtuisivat ja tippuisivat maahan. Sitä aikaa odotellessa, nautin vielä kesän viimeisistä merkeistä ja yritin valmistautua tulevaan talveen ja yksinäisiin, pimeisiin iltoihin, ajatellen kesän kauneinta muistoa.

”Se oli rakkauden kesä. ”Summerlovin’ had me a blast, summerlovin’ happened so fast”, soi mielessäni aina, kun ajattelin kesää ja sen tuomaa rakkauden tunnetta. Se kaikki alkoi oikeastaan jo toissa kesänä, tapasinhan silloin hänet, hänet, joka saa minut tänään huokailemaan raskaasti. En arvannut tuolloin, kuinka paljon tulisin häntä vielä kaipaamaan, eihän minulla ollut kykyä katsoa tulevaan. Kaikki alkoi silloin hitaasti, olimme kavereita, hyvänpäiväntuttuja, jos niin voi sanoa. Näimme aina sattumalta, harvoin, mutta silti, tunteet kasvoivat, huomaamatta, salaa. Se kaikki mitä tapahtui tuolloin, oli vasta alkua sille, mitä viime kesä toi tullessaan.
Se, mistä muut näkivät juttumme alkaneen, tapahtui heti kesän alkaessa. Silloin en edes voinut kuvitellakaan, että meille tulisi jotain tai, että löytäisin tunteita häntä kohtaan. Muut näkivät hänen tunteensa minua kohtaan, muut näkivät minun tunteeni häntä kohtaan. Minä en niitä huomannut, enkä varmaan huomaisi tänäkään päivänä, vaikka eläisin nuo hetket uudelleen. Silloin astuin hänen varpailleen, vahingossa, tarkoittamatta sitä.
Pian näin sen, minkä muut olivat nähneet jo jonkin aikaa. Hänen tunteensa. Silloin uskalsin myös tunnustaa itselleni omat tunteeni häntä kohtaan, ei niitä voinut enää piilotellakaan.
Ei mennyt kauan, kun hän kertoi tunteistaan minua kohtaan. Sanoi haluavansa enemmän, kuin mitä olimme silloin. En ollut uskoa korviani, en uskonut hänen puhuvan totta. Uskoin tosissani hänen valehtelevan. En osannut pukea silloin sanoiksi sitä, mitä itse tunsin häntä kohtaan, niinpä tyydyin olemaan hiljaa, sitä kadun nyt enemmän, kuin mitään muuta.
Muutaman viikon ajan elimme yhteistä satua. Olimme kuin prinssi ja prinsessa, jotka vihdoinkin löysivät toisensa, ja onnen. Olimme onnellisia, molemmat. Emme halunneet minkään rikkovan sitä tunnetta, sitä kaunista hetkeä ja tunnelmaa. Puhuminenkin tuntui tekevän naarmuja lasiin, niinpä tyydyimme vain hymyilemään toisillemme. Se oli kaunista satua, jonka kaikki uskoivat vielä joku päivä päättyvän onnelliseen loppuun. Kaikki halusivat nähdä loppukohtauksen, jossa sai itkeä, ja sai kuulla ne kolme sanaa, jotka riittäisivät ikuiseen onneen.
Siihen kuitenkin tuntui päättyvän meidän joutsentanssimme. Miksi? Haluaisin edelleen kuulla miksi? Miksi hän hävitti tunteensa? Missä ovat nuo tunteet nyt? Miksi? Miksi en saa kuulla totuutta? Tiedän totuuden tekevän kipeää, mutta minulla on oikeus kuulla totuus.”

Hän oli minulle unelmaa, hän oli minulle kuin kirkkaan vihreä lehti, jonka en koskaan uskonut kellertyvän, kuihtuvan ja tippuvan maahan. Mutta aina tulee kesän jälkeen syksy. Lehden kohtalo on kellertyä, kuihtua ja tippua maahan, parempi niin.