Äiti eli syksystä jouluun

Äiti eli syksystä jouluun.
Eli, kuten yleensäkin eletään.
Ei tiennyt kun menin oppikouluun,
ei nähnyt, miten opin elämään.

Outo oli syksy silloin, metsä loisti
väreissään se pani parastaan.
Ihmetellen äiti kerran toisti:
kumman kaunis on luonto tämän maan.

Miksi varhain toisten pitää mennä,
Miksi parhaat lähtee ennen aikojaan?
Ja paikkaan, jonne ajatus ei lennä,
jota koskaan emme opi tuntemaan.

Äiti eli syksystä jouluun,
me lapset häntä kovin kaivattiin.
Kolmea vei isä kansakouluun,
kaksi nuorinta jäi kotitanhuviin.

Sillä elettiin me, niinhän meidän piti.
Ja useimmathan aina selviää.
Jossain sisimmässä silti iti:
Äiti hei, ei se tähän jää!

Ja me pärjättiinkin, äiti, usko meitä!
Isästäkin huolta kannettiin.
Jätit meidät, mutta huoles heitä,
harvoille näin paljon annettiin.

Kaipasin sua, äiti, monta kertaa,
vaikka isoveli itki, minä en.
Voiko surulle siis olla vertaa?
Ja tänäänkö on aika kyynelten?

Äiti eli syksystä jouluun,
näin kai maailmassa eletään.
Ei tiennyt, kun menin oppikouluun,
ei nähnyt, miten opin elämään.