Mies

Kaikki lähti siitä lokakuun ensimmäisestä. Kun mies ehti kovan spurtin jälkeen bussiin ja antoi kuskille aurinkoisen hymyn, tunsin sisälläni jotain erityistä. Mies jäi istumaan selkä menosuuntaan joten katselin häntä koko matkan kiinnostuneena ja mietin pitäisikö mennä juttelemaan hänelle. Mutta en voinut, en voinut. Mitä jos hän juuri samassa olisi jäänyt pois kun vaihtaisin paikkaa? Mutta silti, olin varma että se on siinä. Minun elämäni mies.

Hän jäi samalla pysäkillä kuin minä pois, ja aloin jutella hänelle. En ole pitkiin aikoihin hymyillyt niin aurinkoisesti. Kävelimme pätkän katua, odotimme valoissa, kävelimme tien yli ja sitten, erosimme. Se ei ollut minun syyni. Harmitti käsittämättömän paljon. Olin kuitenkin varma että sitä miestä jäi harmittamaan vielä enemmän.

Koska olen salapoliisi, sain miehestä tietoa lisää, mutta en ottanut häneen enää yhteyttä. Asia piinasi minua päivät ja yöt. Kieriskelin sängyssä ja etsin tiettyjä kasvoja väkijoukosta.

Menin viikon päästä samalle pysäkille seisomaan ja odotin, ja odotin. Bussit ajoivat ohi ja tunsin oloni todella tyhmäksi. Kunnes hän käveli hymyillen, melkein nauraen, minua kohti. Sydämeni suli siihen paikkaan. Silloin lähdimme kävelemään samaan suuntaan.