syyskuu tuli kylään

Piha on ihan todellisen värikäs,
enkä mä halua jäädä toiseksi niille väreille.
Vaikka kissa on musta, mun takki ei ole.
Mietin, miten koko ilma voi olla niin seisahtunut
samalla kipristelevän tuulen tuodessa
oikeasti kylmältä tuoksuvaa päivää.
Ihan oikeasti tuoksuvaa!

Musta kissa leikkii lehtien kanssa
niitä on niin tosi monen värisiä, ettei jaksa laskea.
Mä olen ihan yksin kissan kanssa.

Kutsun sitä kauniiksi asiaksi.
Tässä loistossa ja hykerryttävien tuoksujen
iloisessa sekamelskassa ei ole mitään,
mitä pitäisi surra.
Se on kaunista ja tärkeää.

Kun on vain minä seisomassa tässä tuulessa
keltainen lakki korvilla ja kirjavat villasukat jalassa.
Ei sinua ja minua. Sua ja mua.
Tai edes häntä.
Lätäkkö kiipeää vain mun kumppareita nilkkaan,
koska kissa ei pidä vedestä,
eikä sitä muutenkaan pysty
erottelemaan musta tai tästä melko suuresta
kokonaisuudesta, joka kattaa kaikki värit ja vireen.

Toiset ihmiset ihmiset elättävät itsensä maalaten.
Mä en ole ikinä kysynyt keltään,
sattuuko väärää väriä joskus väärään tauluun.

Kaiken tän keltaisen ja punaisen ja ruskean
keskellä on yksi väri,
mikä sotkee yhteisen siistin ilonpidon.
Taivas on aina sininen pilvien takana tai ei.
Osa sitä sinistä päätyi myös mun silmiin,
eikä se lähde millään, ei yhtään pois.
Ei vaikka jokainen
tuulen naamaan iskemä märkä lehti,
kumppariin sisään päässyt lätäkön kappale
sanoisi, ettei mua ole tehty tähän maailmaan
uskomaan ihmisiin.

Mun pitää kävellä kotiin kissa sylissä,
koska se nukahti
oranssiin kasaan vaahteranlehtiä.
Kissan silmät on kiinni ja mun edelleen kaiken
tän ruskeuden takana siniset.
Ei ehkä uskomaan ihmisiin, mutta
pieniin ihmeisiin kyllä.