Hanna seisoi ranskan luokan edessä. Edessä oli päivän viimeinen tunti, jota Hanna oli odottanut innolla. Ranska oli Hannan lempiaine lukiossa ja heidän opettajansa madame Poiréé keksi tunneille aina jotain piristävää. Madame Poiréé oli varmasti koko opettajakunnan väriläiskä. Vihdoin ja viimein nurkan takaa vilahti taivaansininen jakkupuku ja koko luokka tiesi madamen olevan tulossa.
-Bonjour! käytävällä kaikui madame Poiréén heleä ääni.
-Bonjour! koko luokka vastasi kuin yhdestä suusta.
-Tänään emme tarvitse kirjoja. Olen pahoillani, että jouduitte kantamaan niitä turhaan, madame pahoitteli. Hanna hymyili itsekseen. Madame tosiaan välitti oppilaistaan.
-Mitä me sitten tehdään, jollei kirjoja tarvita? eräs poika takarivistä kysyi.
-Me pelaamme erilaista peliä, mutta sitä varten teidän täytyy muodostaa parit, madame kertoi hymyillen. Hanna turvautui automaattisesti Aamuun, parhaaseen ystäväänsä. Madame kuitenkin huomasi, että kaikilla oli samat parit kuten aina.
-Ei aina voi olla samat parit. Katsotaanpas, minä teen tällä kertaa parit. Hanna voi olla Kristianin parina tällä kertaa. Ja Aamu... madamen ääni hävisi Hannan kuuluvista. Hänen sisällään myllersi. Kristian Sandfors oli lähes ainut poika ketä Hanna oli inhonnut sydämensä kyllyydestä. Toisaalta Hanna tunsi myös vetoa poikaan.
-Heissan Hanna, Kristianin ääni herätti Hannan ajatuksistaan.
-Moi vaan sullekin, Hanna tokaisi happamasti.
-Hei, olenko mä tehnyt sulle jotain? Kristian kysyin istuen Aamun paikalle, joka oli jo siirtynyt parinsa viereen. Oot olemassa, Hanna ajatteli. Miksi Kristian tuntui niin vastenmieliseltä, mutta myös kiinnostavalta. Sama kysymys oli pyörinyt Hannan mielessä lukion ensimmäisestä päivästä lähtien.
-Et, mutta me ei olla oltu koskaan ylimpiä ystäviä, Hanna käänsi katseensa ikkunaan. Kristian katsoi Hannaa. Et sä ole koskaan päästänyt mua tarpeeksi lähelle, Kristian sanoi mielessään.
-Miten sä ajattelit pystyä tekemään mun kanssa jotain, jollet sä siedä mua? Kristian virnisti ilkikurisesti. Hanna mietti sitä itsekin.
-Se on vähän pakko pystyä, Hanna sanoi.
-Näillä pareilla tehdään sitten seuraava parityökin, madame ilmoitti tunnin loppupuolella. Hanna ei ollut uskoa korviaan! Kristianissa oli ollut kestämistä tämänkin tunnin ajan ja sitten pitäisi vielä viettää seuraavat pari viikkoa tämän kanssa.
-Me nähdään varmaan sitten koulun ulkopuolellakin, Kristian tokaisi, kun he olivat päässeet käytävään. Hanna jäi tuijottamaan pojan perään ja lähti vastakkaiseen suuntaan laskien samalla hitaasti kymmeneen.
-Hanna odota! Aamu huusi luokan ovelta. Hanna kääntyi ja jäi odottamaan tätä.
-Sä olit varmaan ihan onnessas, kun madame määräsi sut Kristianin pariks. Kaikki muijat oli sen näköisiä, että ne ois voinut käydä sun kimppuun koska tahansa, Aamu intoili.
-En mä nyt niin innoissani ollut. Kristian on kuitenkin vain yks meidän luokkalainen kundi, Hanna kohautti olkiaan.
-Hanna, sä et voi olla tosissas! Kristian on meidän luokan suositumpia kundeja ja sä et välitä tuo taivaallista! Aamu kiljaisi ja pysähtyi kuin seinään.
-Mitä ihmeellistä yhdessä kundissa muka on? Ihan tavallinen kundi se vaan on, Hanna sanoi ja jatkoi matkaa.
-Sun täytyy pilailla! Tai sitten sä et välitä miehistä pätkän vertaa, Aamu pudisteli päätään.
-Miks kimmat juoksee aina jätkän perässä? Mä en käsitä. Saduissakin prinssi juokseen prinsessan perässä eikä toiste päin, Hanna ihmetteli. Helppohan Aamun oli sanoa. Tämä ei ollut ihastunut samaan tyyppiin, jota vihasi.
-Aamu, jos sä olisit ihastunut johonkin Kristianin kavereista kuten vaikka Miikkaan ja mä tiedän että sä vihaat sitä, niin mitä sä tekisit? Hanna kysyi yllättäen.
-En mä tiedä. Onhan Miikka hyvännäköinen ja muuta vastavaa, mutta kun se ei osaa muuta kuin vittuilla toisille, Aamu vastasi ja katsoi Hannaa.
-Et kai sä ole vaan rakastunut Kristianiin? Aamu kiljaisi keskellä käytävää.
-Turpa kiinni! Okei, mä myönnän olevani lätkässä herra Sandforsiin, mutta mä myös vihaan sitä, kuten hyvin tiedät, Hanna myönsi.
-Ei jumalauta Hanna! Ja sun mielestä Kristian on vaan yks kundi muiden joukossa, Aamu mietti ääneen.
-Ei kaikkien tarvi tietää, mitä mä tunnen Kristiania kohtaan. Se on mun yksityisasia, Hanna sanoi ja lähti porhaltamaan ulko-ovia kohden.
-Hanna, mitä sä oikein ajattelet? Aamu kysyi ehdittyään Hannan rinnalle.
-Miten niin? Ahaa, nyt mä tajusin. Aamu, mä joudun viettämään Kristianin kanssa seuraavat kaks viikkoa. Mä joudun olemaan vapaa-aikani sellaisen ihmisen kanssa, joka herättää mussa ristiriitaisia tunteita, Hanna ravisteli Aamua olkapäistä.
-Joudunhan mäkin Miikan kanssa, Aamu sanoi ja irroitti Hannan kädet.
-Mutta et sä silti tajua. Sä ainoastaan vihaat Miikkaa, sä et rakasta sitä! Hanna sanoi ja jätti Aamun seisomaan käytävälle.
Päästyään kotiin Hanna huokaisi. Kamala päivä. Kristian oli ollut odottamassa häntä koulun pihassa, mutta kun Hanna meni vain ohi, niin poika lähti hänen peräänsä. Onneksi Kristianin kaverit pysäyttivät pojan ja tämä eksyi Hannan kannoilta. Hän meni keittiöön ja otti jääkaapista pizzan, jonka oli ostanut edellispäivänä. Syödessään Hanna mietti asioita. Miksi kaikki tuntui niin...oudolta? Hänen ajatuksensa katkesivat, kun ovikello soi. Maria tietysti jättänyt taas avaimet kotiin, Hanna ajatteli mennessään avaamaan ovea. Hannan yllätykseksi oven takana ei ollutkaan Maria.
-Moi Hanna. Onko sulla kiire? Kristian nojaili rennosti ovenpieleen.
-Mitä sä...miten sä tiesit, missä mä asun? Hanna kysyi hämmästyneenä.
-Mulla on tietolähteeni. Mulla on asiaa siitä ranskan parityöstä, Kristian hymyili ja Hannan oli vaikeata hillitä itsensä.
-Kai sitä vois alkaa tekemään, saa sen pois alta, Hanna sanoi ja väistyi niin, että poika pääsi sisälle. Hannan teki toisaalta mieli kuristaa Kristian, mutta toisaalta halusi viettää aikaa tämän kanssa.
-Otatko sä jotain? Hanna kysyi heidän mennessään keittiöön.
-En mä tarvi mitään. teillä on kiva asunto, Kristian hihkaisi olohuoneesta. Hannan oli pakko ottaa kokis, koska muuten hän ei olisi pystynyt vastaamaan tapahtumista.
-Joo, ihan ok. Sopivan kokoinen meidän perheelle. Mennään mun huoneeseen työskentelemään. Täällä ei ole siunaaman rauhaa kun mutsi, faija tai Maria tulee kotiin, Hanna sanoi ja viittoi pojan mukaansa. He menivät Hannan "vaaleansiniseen unelmaan", kuten Hannan vanhemmat huonetta nimittivät.
-Sulla on kivan iso huone, Kristian kulki ympäri huonetta, mutta Hannan oli pakko istua sängylleen.
-Niin mitä asiaaa sulla oli siitä meidän ryhmätyöstä? Hanna kysyi niin normaalilla äänelllä kuin pystyi.
-Siitä työnjaosta. Mä tiedän, me jaettiin se jo tunnilla, mutta se jäi hiukan hiertämään mua. Mä ajattelin, että tehtäisiin kaikki yhdessä, Kristian tuijotti Hannaa, joka istui yhä sängyllään. Mitä se oikein ajattelee? Yrittääkö se iskeä mut? Hanna mietti.
-Miksi meidän pitäis tehdä kaikki yhdessä? Vai etkö sä selviä yksin niistä tehtävistä, jotka me sovittiin? Hanna kysyi jo kiusoittelevasti ja unohti ujoutensa.
-Ei se sitä ole. Mutta me voitais saada nopeammin se valmiiksi, koska jos mä teen jotain yksin, niin siinä menee tuplasti enemmän aikaa, Kristian sanoi hiukan vaivaantuneena.
-Oikeastaan se on yks hailee, miten me se tehdään, mutta siinä on silti vielä yks ongelma, Hanna myöntyi.
-Ja se on? Kristian katsoi Hannaa, joka siirtyi istumaan sängyn laidalle.
-Me joudutaan tekemään sitä vapaa-aikanakin, Hanna sanoi huultaan purren.
-Oltaishan me jouduttu tekemään muutenkin, Kristian hämmästeli, mitä Hanna ajoi takaa.
- Joo, mutta kumpikin ois pystynyt tekemään sitä silloin kun itselle sopii. Nyt meidän täytyy sopia molemmille ja mulla on lähiviikot aikas täynnä, Hanna keksi päästään pienen valkoisen valheen. Totta kai hän viettäisi mielellään seuraavat pari viikkoa Kristianin seurassa, mutta pelkäsi, että nolaisi itsensä jollain tavalla.
- Onhan meillä viikonloput. Ja voithan sä perua niitä menojas, ellei ne ole jotain harrastuksia, Kristian yritti vielä. Hanna huokaisi.
- Okei, mä yritän sumplia mahdollisimman paljon aikaa myös sulle ja tälle työlle, Hanna suostui lopulta.
- Mun täytyy mennä, mutta nähdään huomenna koulussa, Kristian käveli ovelle ja juuri ennen kuin katosi ovesta, hän kääntyi ja lähetti Hannalle lentosuukon. Hanna jäi katsomaan pojan perään. Mitä Kristian oikein yritti? Hannan mietinnän keskeytti Maria, joka kuikuili ovensuusta.
- Niin oliko jotain asiaa, vai tulitko vaan muuten virnuilemaan siihen? Hanna kysyi ärtyisänä.
- Ei mulla mitään asiaa ollut, mä vaan ajattelin, että oletko sä himassa vai Aamulla, Maria sanoi ja veti oven kiinni. Hanna tarttui lähimpään esineeseen ja paiskasi sen kohti ovea. Miksi Kristianin oli pitänyt tehdä niin juuri ennen lähtöään? Sitten Hanna sai ajatuksen. Hän kaappasi kännykänsä yöpöydältä ja valitsi numeropalvelun numeron. Hanna pyysi Kristianin numeron ja saikin sen. Hän keräsi rohkeutta ennen kuin uskalsi näppäillä paperille kirjoittamansa numerosarjan.
-Kristian, hän kuuli pojan äänen kaikuvan korvaansa.
-Hanna moi. Voidaanko me nähdä vielä tänään? Hanna potki tiseään päähän. Miksi hänen piti olla niin suora joka asiassa?
-Ei sen väliä. Missä ja milloin? Kristian kysyi hämmentymättä.
-Vartin päästä koulun pihassa. Mä haluan jutella sun kanssa ja tällä kertaa tällä asialla ei oo mitään tekemistä meidän ranskan työn kanssa, Hanna sanoi nopeasti ja sulki puhelimen.
-Maria, mä lähden ulos! En tiedä koska tuun, Hanna huusi ovelta. Hän lähti ihan rauhassa kävelemään koulua kohti.
Viiden minuutin kulutttua Hanna oli koulun pihassa. Kristian oli siellä jo ja istui pääovien portailla. Hannan vatsa heitti voltin nähdessään pojan. Tällä oli yllään valkoinen t-paita ja mustat farkut.
-Moi, Hanna sanoi kävellessään poikaa kohti.
-Sä tulit jo. Mä en ehtinyt olla täällä kuin muutaman minuutin. Sä halusit puhua, Kristian hymyili ja Hannasta tuntui, ettei hän saanut sanaa suustaan.
-Siitä mitä tapahtui päivällä, Hanna sanoi vältellen pojan katsetta.
-Mitä teillä sitten tapahtui? Me päätettiin tehdä kaikki ranskan työn jutut yhdessä, Kristian katsoi Hannaa hämmästyneenä.
-En mä sitä tarkoita. Vaan sitä mitä tapahtui ennen sun läh...Hanna ei saanut sanottua lausettaan loppuun, kun hän tunsi pojan huulet omillaan.
-Kristian mitä sä teet? Hanna irrottautui pojasta ja katsoi tätä puoliksi kauhuissaan.
-Hanna, mä... rakastan sua, Kristian pudotti pommin. Hanna ei ollut uskoa korviaan. Oliko tämä se sama Kristian, joka oli vain vittuillut toisille?
-Tiedätkö sä itsekään mitä sä puhut? Hannan oli pakko varmistaa, ettei hän ollut kuullut väärin.
-Mä tiedä tarkalleen mitä mä sanon. Ja mä en ole juonut tai ottanut mitään, Kristian katsoi Hannaa pitkään. Hanna käänsi katseensa vaivautuneena pois.
-Mä... Mä en tiedä mitä sanoa, Hanna vilkais poikaa, mutta käänsi katseensa takaisin maahan.
-Sun ei tarvitse sanoa mitään. Mä vaan halusin sun tietävän, Kristian tuli lähemmäs Hannaa.
-Kristian... Mäkin rakastan sua, Hanna hymyili ja suuteli poikaa pitkään.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
