MINUN ÄITINI

Ensimmäinen muistikuva äidistäni: itken yksin olohuoneen sohvalla, yöpaidassa ja lämpimissä sukissani. On pimeää ja minua pelottaa – olen yksin kotona kahden kerroksen rivitalossa. Olen herännyt johonkin painajaiseen ja kulkenut nopeasti sipsuttaen käytävän päähän aina äidin makuuhuoneelle saakka. Mutta hän ei ole siellä. Hän ei ollut sanonut menevänsä minnekään. Pelottaa ja itkettää.

Osuvaa, että ensimmäinen muistikuvani äidistäni on sellainen, missä hän ei ole oikeasti edes paikalla. Se kuvaa kaikin puolin sitä ympäristöä, jossa olen kasvanut: olen saanut olla yksin ja hapuilla pimeässä.

Toinen muistikuva: istumme illalla uudessa asunnossa äidin ja tämän miehen kanssa. Minulla on ala-asteen laulukirja sylissäni ja lauleskelen siitä lempilaulujani. Olen 8-vuotias ja muuttanut juuri äitini ja hänen miehensä kanssa puolen Suomen halki. Alan itkeä, äiti yhtyy itkuuni.

Kerran, myöskin ala-asteella, eräs tyttö tuli luokseni yökylään. Äiti oli lähdössä kapakkaan. Yritin estää häntä lähtemästä, rukoilin, mutta viinanhimo on petollinen. Päädymme erään alakerran oven toisille puolille, äitini työntää ovea kiinni, etten pääsisi estämään häntä, minä työnnän huutaen ja itkien ja pyydän kaveriani apuun. Tyttö istuu vaivaantuneena tuolilla. Äiti pääsee lähtemään. Haen vessasta ämpärin ja oksennan ja itken ja yritän tärisevällä äänellä selittää kaverilleni, miksei äiti saa lähteä kapakkaan. En muista näitä syitä, vaikka toki ne olivat ilmeisiä. Lopulta kirjoitan pienen muistilapun keittiön ilmoitustaululle ja me kaksi 10-vuotiasta tyttöä hiivimme tien yli lähikapakan ovelle etsimään äitiäni. En muista tarkasti loppuyötä, mutta häntä ei löytynyt. Päivällä saan satikutia, kun äiti tulee kotiin ja löytää jättämäni lapun ilmoitustaululta.

Muistan kerran, jolloin äiti karkasi alakerran ikkunan kautta avojaloin baariin. Muistan miehen kiroukset ja kuinka hän lähti juoksemaan äitini perään. Minä vain seisoin jähmettyneenä avonaisen ikkunan ääressä ja tuijotin äitini loittonevaa selkää.

Äiti meni vapaaehtoisesti katkaisuun, kun olin vielä ala-asteella. Olimme miehen kanssa ylpeitä hänestä. Kun kävin hänen luonaan vierailulla terveysasemalla, hän osti minulle terveysaseman kahviosta posliiniesineen (joita silloin vielä keräsin): vaaleanpunaisen sohvan, jolla kaksi hymyilevää nallea istuvat vierekkäin. Tuntui oudolta nähdä oma äiti sairaalan vaatteissa, kuin hän olisi vakavasti sairas, kantaisi syöpää tai jotain.

Äiti pääsi katkaisusta ja erosi miehestään. Muutimme kahdestaan kerrostalokaksioon mäelle. Äiti alkoi tapailla uutta miestä viereisestä kerrostalosta. Miehellä oli myös minua monta vuotta vanhempi tytär, joka yritti kaveerata kanssani ja vetää huomioni pois siitä, miten äiti ja tämän uusi mies polttivat tupakkaa sisällä ja autossa sekä nauttivat viinan iloista. Äitini oli repsahtanut taas.

Tämä suhde päättyi. Äiti palasi takaisin yhteen aiemman miehen kanssa ja muutimme kolmistaan kerrostalokolmioon, nyt kahden ruokakaupan väliin. Sieltä muistan lyöntiäänen, kuinka päästin äidin pakoon huoneeseeni ja nojasin vasten ovea, jottei vihainen mies päässyt sisään. Äiti tapaili jotain toista miestä ja oli tämän kanssa puhelimessa. Vimmastuneena otin puhelimen ja sanoin, etten anna sitä takaisin äidille. Mies puhelimessa kuulosti pelottavalta – hän sanoi opettavansa minut vielä tavoille.

Siinä asunnossa sain myös ensimmäistä kertaa kuulla, miten äitini oli lähes kuollut yrittäessään itsemurhaa laskettelulomalla pohjoisessa edellisenä talvena. Äitini häpeili, eikä olisi halunnut minun tietävän. Hän ja mies olivat molemmat päissään. En tiennyt lainkaan, miten suhtautua uutiseen – se tuntui uskomattomalta, kaukaiselta. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun pääsin itse seuraamaan tapahtumia aitiopaikalta. Kuulin miehen huudon keittiöstä ja menin sinne. Lattialla oli paljon erilaisia pillereitä. Äiti oli kuulemma kerinnyt ottaa jo kourallisen. Ambulanssi soitettiin. Istuimme kolmistaan keittiön pöydän ääressä syvässä hiljaisuudessa. Äiti selaili kirjanpitoaan, kasteli välillä haparoivan sormensa äänekkäästi suussaan ja käänsi sivua. Liikkeet olivat hitaita ja epätarkkoja. Ambulanssimiehet tulivat. Äiti, miksei sulla ole vaatteita, ajattelin kun hänen päällään oleva kylpytakki raottui. Äidille juotettiin väkisin jotain mustaa nestettä, vuosia myöhemmin opin sen olevan jotain hiilijuomaa, jota annettiin ensihoidoksi myrkytyksen uhreille. Sitten äiti vietiin pois. Menin huoneeseeni ja menin chattiin, kirjoitin, että äitini vietiin pois ambulanssilla. Kukaan ei kommentoinut uutista.

Kävimme katsomassa äitiä sairaalassa. Hän vaikutti paremmalta ja toivoin, että hän voisi nyt saada uuden suunnan elämässään.

Äidin suhde tähän uusimpaan mieheen kesti ja kesti. He karkasivat yhdessä juomaan. Miehen tavoin olin äärimmäisen vihainen ja loukkaantunut tästä suhteesta. Näin äidin ja tämän uusimman miehen eräs yö, kun pyöräilin vähän matkan päähän tapaamaan heitä. Mies oli ruma ja pelottava. Olin töykeä.

Äiti muutti tämän uusimman miehensä kanssa yhteen. En halunnut seurata enää perässä – olin 14-vuotias ja olin nähnyt jo tarpeeksi äitini sekoilua tietääkseni, ettei ollut minulle hyväksi kasvaa hänen seurassaan. Äiti oli murtunut. Kävimme yhdessä hänen ja miehen kanssa ”sossulla” neuvottelemassa raha-asioista. Murjotin lähinnä koko tapaamisen ajan. Sosiaalityöntekijä hymyili minulle ja sanoi, että hyvä etten syytä itseäni äitini teoista. Mietin silloin, että mistä tuokin mitään tietää.

Minulla oli monta syytä syyttää itseäni. Jätin vihoissani menemättä äidin ja tämän uusimman miehen häihin. Äiti oli tästä erittäin surullinen. Kaikki ne kamaluudet, joita äidille tapahtui tämän uudessa asunnossa uusimman miehensä kanssa, menivät lopulta oman käytökseni piikkiin. Välillä äiti syytti minua itsekkääksi. En voinut käsittää, miten hän pystyi sanomaan niin – aivan kuin hän ei itse olisi aina vain ajatellut omaa napaansa. Mieltäni painoi yksi ja sama asia: yrittäessään itsemurhaa äiti oli päättänyt jättää minut yksin. Hän ei edes halunnut olla tukenani ja nähdä minun varttuvan.

Kaikista näistä yhteenotoista huolimatta olin aina pitänyt äitiäni aivan huipputyyppinä. Äiti oli hauska ja nuorekas. Yhteen aikaan, kun asuimme vielä kahdestaan, meillä oli tapana nukkua vierekkäin sängyssä ja jutella yömyöhään kaikista hauskoista sattumuksista, mitä äidille oli käynyt nuoruudessa. Äiti oli myös aina ostanut minulle kaiken ja olinkin sillä tavoin erittäin hemmoteltu. Nyt ymmärrän, miten äiti yritti paikata oman läsnäolonsa puutetta kaikella sillä materialla ja herkkumäärällä, jotka hän minulle tarjosi. Tämä hemmottelu kuitenkin tarjosi minulle jälleen yhden syyn vihata itseäni: äitihän oli aina ostanut minulle kaiken, mitä olin halunnut. Miksi minun piti olla niin kiittämätön?

Lopulta aloin kyläillä äidin ja tämän uuden aviomiehen luona. Siellä oli aina sama, inhottava alkoholin lemahdus. Useimmilla vierailukerroilla äiti ja tämän aviomies olivat juoneet. Aviomies oli mielestäni yhäkin pelottava ja jollain tavoin mielenvikainen – hän saattoi saada raivokohtauksia ihme asioista ja hän vaikutti muutoinkin erittäin aggressiiviselta. Äiti paljasti kerran, että tämä oli yrittänyt kuristaa hänet eräs ilta. Rukoilin äitiäni muuttamaan pois aviomiehensä luota. Suhde kuitenkin jatkui vuosia, vaikkei äiti ollut onnellinen. Samalla äidin vointi heikkeni selvästi: käytyään tupakalla hän tärisi ja kulki haparoiden ja hänen katseensa oli sumea ja kaukaisuudessa. Hänellä oli aina hiukset pörrössä ja sama aamutakki ja villasukat päällä. Tuntui pahalta seurata sellaista rappiota vierestä kykenemättä tekemään mitään. Aloin hiljalleen hyväksyä tosiasiat: äitini oli alkoholisti, enkä enää pystynyt taikka jaksanut huolehtia hänestä. Silti ajatukseni karkasivat usein äitiini ja itkin paljon hänen vuokseen.

Näen äitini sankarina, jota elämä on aina kohdellut kovin. Äidinäitini kuoli synnytyksessä äitini ollessa vain 3-vuotias. Äiti ei myöskään pitänyt isänsä uudesta vaimosta. Alkoholi ja tupakka tulivat aikaisessa vaiheessa kuvioihin. Äidin terveydentila on myös ollut heikko niin kauan kuin mustan: äiti kärsii erilaisista, selittämättömistä kivuista ja hänelle on määrätty lukuisia erilaisia pillereitä. Erilaisista sairauksista paraneminen kestää kauan ja nykyisin vakityötä on mahdoton löytää. Äiti kärsii myös harvinaisesta kaliumin puutteesta, joka ei onneksi ole itselleni periytynyt.

Lopulta usean myrskyisän vuoden jälkeen äiti erosi miehestään ja muutti takaisin pohjoisen kaupunkiin, josta olemme kotoisin. Myös isäni ja kaksi isosiskopuoltani (äidin edellisestä avioliitosta) asuvat siellä. Tunsin helpotusta, kun sain äidistä huolehtimisen pois harteiltani – oli jo aikakin, että isosiskoni huolehtivat hänestä vuorostaan. Isosiskoni ovat tilanteen kanssa aivan yhtä avuttomia kuin minäkin. He ovat myös järkyttyneitä äidin huonosta terveydentilasta ja kasvavasta alkoholiongelmasta.

Tunnen itseni usein katkeraksi. Tuntuu epäreilulta, että olen koko kasvuikäni joutunut kamppailemaan äitini ongelmien kanssa. Nyt olen saavuttanut uuden vaiheen asioiden käsittelyssä, nimittäin tunteettomuuden. Äidin tilanne on mennyt jo niin huonoksi, että katsoin parhaaksi katkaista liiat tunnesidet häneen. Nyt se onkin helpompaa, kun äitini asuu liki 700 kilometrin päässä minusta.

Totta kai ajattelen äitiäni usein ja itken vielä ajoittain. Olen kuitenkin jo paatunut tähän tilanteeseen. Tähän ei ole olemassa mitään ratkaisua tai hoitoa. Äitini on masentunut, alkoholisoitunut ja onneton. Kukaan muu ei pysty muuttamaan hänen elämäänsä kuin äiti itse, eikä hän enää jaksa edes yrittää.

Aloin jossain vaiheessa murrosikääni toivoa, että äitini olisi kuollut itsemurhayrityksiinsä. Tuntuu pahalta ajatella näin, mutta ihan totta: jos äitini ei nauti elämästään, vaan se on hänelle yhtä kärsimystä, miksi hänen pitää olla täällä väkisin? Jos häntä ei voida väkisin hoitaakaan. Myös minusta olisi kasvanut hyvin erilainen ihminen, jos olisin saanut elää ja varttua erilaisessa ympäristössä. Nyt olen masentunut ja minulla on ollut itsemurha-ajatuksia ja itsetuhoista käyttäytymistä. Periaatteessa olen erittäin elämäniloinen ihminen, mutta tunnetasolla olen vieläkin aivan sekaisin. Luulen kuitenkin, että paranemisprosessini on viimein alkanut ja minusta saattaa vielä tulla terve, tasapainoinen aikuinen. Silti löydän itsestäni useita piirteitä, jotka muistuttavat minua äidistäni.

Eräs tuttavani puki kerran tunteeni sanoiksi: ”se on kuin lähtisi juoksemaan maratonia – jota voi pitää elämän metaforana – jalka murtuneena. Eli sinulla on aivan erilaiset lähtökohdat kuin muilla, ihmisillä jotka ovat terveistä perheistä.”

Haaveilen usein aivan tavallisista sunnuntaipäivällisistä perheen kesken.