Lineaarisen narratiivin kaipuu

Sitä pohtii erinäisiä asioita alelaarin edessä.
Kuten:
miten paljon synkkää valoa
on yhdessä tuopillisessa hiilihapotettua kusta

ja miten paljon äkkiä katkenneita lauseita leijuu edessämme
               koska ovi ei käy entiseen tapaansa
ja ihmiset eivät hengitä
                       koska rakkaus on kuluttanut heidät loppuun.

Se ei ole tarpeen.
Asioista voisi puhua toisia sylkemättä.
Jäykkä ja aatekuollut ihminen vartioi kuitenkin mielellään kronologiaa,
pirunsarvia ja kuolemanpelkoaan
                             ilman kynsiä ja hampaita.

Mutta ehkemme olekaan niin ääliöitä.
Opimme sittenkin rakastumaan uudelleen koska ilman sitä emme opi kuolemaan.
Lempeät vanhukset muuttavat lähelle kassoja
                                   
ja muuttuvat väkeviksi pastilleiksi,
jotka pudotessaan lattialle tarttuvat vittumaisesti kengänpohjaan.

Ostamme sen rollaattorin,
joka itkee perjantaisin yksikseen baarissa
kun mustan madon selässä istuva samaani matkustaa Helsingin ja Tallinnan väliä

                               kuin Vishnu Anandallaan.

Viini tuhlaa humalansa meihin
ja alamme muistella muureihin kuivunutta sylkeä.