Vien käden rintaani
Ja revin sydämeni ulos
Lasken sen pöydälle
Ja jään katsomaan
Kuinka se sykkii
Tässä ja nyt
Tee minulle mitä haluat minulle tehdä
Minua ei kiinnosta kuka sinä olet
Kuka minä olen niitä tuomitsemaan
Jotka voivat katsoa peiliin ja
kertoa itselleen oman nimensä?
Ja kun sinä epäröit
Ja minä olen vaiti
Elämän vesi lipuu ohitse
Ja ennen kun huomaat
Olen jo poissa
Epäröit nyt
Sydämeni jää siihen mihin sen laskin
Et uskalla nostaa sitä ylös, olen hento
Pelkäät että menen rikki jos kosket
Minä taas pelkään olevani sitä jo
Ketä minä olen opettamaan?
Vääriä sanoja ja kieroja tunteita
Hymyjä ja nauruja loputtomiin
Kuka minä olen teille puhumaan?
Selite:
Pitkästä aikaa päässäni syntyi jotakin sanoiksi saatavaa tajunnan virtaa, josta siis tuli paljon "laulumaisempi" kuin teksteistäni yleensä. Tuossa saattaa jopa säilyä jonkinlainen tasainen rytmi, joka tekee että se vielä paremmin sopisi lauluksi jos vain olisi bändi ja pari muusikkitietäjää, jotka siitä sellaisen osaisivat tehdä. <br />
<br />
Teksti ei ole suunnattu kenellekään erikoiselle, vaan on yleiskatsaus tämänhetkisestä sosialisesta maailmankäsityksestäni, joka kuten varmasti huomaa, ei ole se aivan ruusuisin. Pyrin kuitenkin olemaan päästämättä runoa niihin ylimalkaisen masentuneisiin maailmoihin, joihin turhan moni runo niin omalla kuin muiden kohdalla helposti suistuu.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
