Niin väsynyt
kävelemään kuin nuorallatanssija
näiden lasinsirpaleiden päällä
päivästä,
kuukaudesta
ja vuodesta toiseen.
Se on sieluni
rikottuna eteesi
Ne raapii mun jalat verille,
silti on vain jatkettava matkaa
vaikka sattuisi kuinka paljon tahansa.
Joka päivä vain enemmän verta,
sumuisia kyyneliä.
Suussa veren maku
tuo mieleen eilisen,
en jaksanut taistella
niin paljon kuin olisi pitänyt.
Itsenikö minun on tarkoitus ihan kokonaan hajottaa,
terävät reunat ne kuitenkin satuttaa
ihan liikaa.
Elämä on niin hektistä nykyään,
ehtiikö kukaan edes koskaan pysähtymään
ja tarkkailemaan minua,
miten voin fyysisesti
tai henkisesti.
Olen eristäytynyt.
Älä silti kysy mitä kuuluu,
koska tiedän etten osaa vastata sinulle
niin että olisit tyytyväinen kuulemaasi.
Minä kuolen,
kun horjahdan,
kaadun.
Eikö äiti opettanut tarpeeksi ajoissa,
että rikottu lasi haavoittaa?
Pysyvästi
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi