Minä tuuditin sinua sylissäni,
haistelin tuuhean tukkasi tuoksua,
suutelin silmäripsiesi hentosiipisiä perhosia.
Rakastin sinua, sillä olit juhlaa elämässäni.
Pyyhin kyyeleitäni välittämättä kanssamatkustajistani.
Aurinko paistoi bussin ikkunasta sokaisten minut.
Silti näin sinun pienen pörröisen pääsi
ja itkusta punaiset silmäsi kurkistavan
lastensairaalan metallisen häkkisängyn raoista.
Tarkkailin sinua huolella kasvaessasi palleroisesta kouluikään.
Olin onnellinen, miten hyvin kaikki menikään,
silti huoli väijyi taka-alalla.
Arjen keskellä elimme yhteistä aikaamme
rakastaen toisiamme, kuten äiti ja tytär vain voivat.
Vartuit nuoreksi neidoksi,
joka koki onnistumisia ja pettymyksiä.
Aina tahdoin tasoittaa tietäsi ja varjella sinua
elämän suurilta murheilta.
Kerroin todeksi satua, jossa prinssisi odottaa sinua,
kunhan vain annat elämälle aikaa toteuttaa sen,
mikä sinulle on tarkoitettu.
Opiskelit ja menestyit.
Hankit perheen ja monta lasta.
Kaikista heistä olin onnellinen
ja rakastin heitä rakkaudella,
jota en ennen tiennyt olevan olemassakaan.
Autoin sinua siinä, missä pystyin,
sillä olit edelleen lapseni.
Milloin raja vedettiin äidin ja lapsen välille.
Milloin lahja muuttui syytökseksi,
reviirin loukkaukseksi, kilpailuksi paremmuudesta naisena.
Enkö osannut päästää irti, antaa elää omaa elämääsi,
tasoittamatta tietäsi, olla antamatta sitä,
minkä luulin olevan sinulle tarpeellista.
Suru huuhtoi meidän molempien silmiä
ja sydän tuntui kutistuneen pieneksi ja pelokkaaksi.
Rakkaus mahtui kuitenkin pieneenkin sydämeen.
Anteeksiantaminen on kaksisuuntaista,
eikä antajan ja saajan tarvitse ymmärtää,
kumpi sai tai antoi.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
Kommentit
Mitenkähän monta syvää, koskettavaa, herkkää, kaunista, juhlavaa, iloista, tuskallista, hämmentynyttä, neuvotonta, käsittämätöntä ja turtunutta ihmispolon mieleen mahtuukaan ja miten monta kukin joutuu niistä kokemaan ja missä suhteessa toisiinsa. Mitä näistä kokee joku eniten, toinen vähiten?
Hyvin olet kuvannut omia tuntemuksia ja olet vähän ymmällä; miksi näin. Luulen kuitenkin että kuvaamasi rakkauden tunne on voimakkain, eikä se kokonaan kuole. Ehkä antaa valtaa ja sijaa hetkeksi muille tunteilla ja palaa sitten entistä syvempänä!
Itse olen vasta tytär, mutta tunnistan tuttuja piirteitä tästä runosta. Viisasta, syvältä kumpuavaa ja koskettavaa tekstiä. Hienoa.
Olenkin etsinyt lapsista kertovia runoja ja olet sillä matkalla jo pidemmällä kuin minä. Sitä rakastaa lapsiaan niin että sattuu.
Runo on todella kaunis. Varsinkin loppu.
Upea runo äidin onnesta, irti päästämisen vaikeudesta, RAKASTAMISESTA!
Erittäin lämmin ja rakastava tunnustus rakastamisen vaikeudesta lapsen ja vanhemman välillä. Tietyssä iässä vaikeuksia voi juuri syntyä nuoren ja äidin tai isän välille. Tässä vaiheessa aikuisen tulee olla se joka antaa periksi, sillä itsenäistyvän nuoren itsetuntoa ei pidä murtaa. Kyllä hän sitten myöhemmin ymmärtää aikuisen hyvän tarkoituksen ja oman joustamattomuutensa.
Tilanteet muuttuvat, ajatukset vaihtuvat, aina emme osaa tehdä oikein. Vaikeudet saattavat lähteä kasvamaan kun ajatellaan että kyllä toisen nyt pitäisi tietää. Varsinkin lähisukulaisille voi olla vaikea sanoa että kaipaa vähän etäisyyttä. Hyvin kirjoitat, varmasti tuttu tilanne monelle.
Kiitos!
Se oli hellyttävä tarina ja varmaan totta.
Jokainen äiti on sen tahollaan kokenut.
Meillä pohojammaalla ne tosi kätinät alakaa vasta kun vanahoista aika jättää, mikäli elokuviin ja omaan kokemukseen suvun varhaisvaihoista on uskomista!
Kyynelsilmin lukee tekstiäsi täällä vielä yksi, joka sanatonna hiljentyy elämänkokoisen tarinasi äärellä. Äitiyden onni ja rakastamisen vaikeus. Suurella sydämellä kirjoitettuna.
Kaikki tämä on niin totta kohdallani myös, ei tytär voi ymmärtää, miten kaipaan häntä, vaan lapsenlapsi on niin lähellä kuin olla voi. Oikea elämän viesti runossasi
Just nyt mulla on niin samansuutaisia tunteita,- tätä irtipäästämisen ja napanuoran venyttämisen ja katkaisun aikaahan ei koskaan tiedä milloin sen on aika ihan totaalisesti mennä poikki,-siis hyvässä mielessä,- niin vaikeaa on suuri rakkaus, taiteilua siinä rajamailla ettei loukkaa aikuisten lastensa elämää ja silti he ovat niitä meidän omiamme aina ja loppuun asti. Onneksi on anteeksiantamus,- armahdus ja lopulta hyväksyminenkin. Aina kuitenkin on mielessä varsinkin lapsista 'se' joka on heikoin, kaikki kun eivät siltikään ole samalla viivalla vaikka samat eväät saaneena/antaneena niin haluaisi olevan.
Silmät sumeina tätä runoasi luen ja ajattelen meitä ,--silti onneksi armolla on sijansa tässäkin asiassa.
Kiitän sinua !!
niin todellista ja aitoa elämän kerrontaa jota lukiessani tulivat kyyneleet silmiini.Meillä on kaksi lasta poika ja tyttö ja he ovat lentäneet jo yli kymmenen vuotta sitten pois pesästään. Onneksi meillä on hyvät välit ja luottamus toimii molempiin lapsiin.
Anteeksi antaminen puolin ja toisin on kaunista ja suurta. Rakkauden side on vahva äidin ja tyttären välillä kuten pojankin.
Koskettavan kauniisti kerroit tämän tarinasi.
Kiitos sinulle sanoistasi:)
Tässä tulivat kyyneleet...
Kuten moni muukin tämän runon lukija, minäkin täällä pyyhin kyyneleitä, tämä on rehellinen ja nöyrä kuvaus rakkaudesta lapseen, ylitämmekö joskus rajan, välitämmekö "liikaa"? Loppusäkeistö mursi loputkin padot. Kiitos tästä!
Kauniisti kerrot äidin tunteista.Ilosta ,surusta-elämästä.Sillä tällaistahan elämä on.rakastamista ja anteeksi antamista.
Niin rehellinen, sydämeen asti sattuva tarina äidin ja lapsen yhteydestä. Kyyneleet silmissä luen. Tällaista tarinaa itse elän...en vain vielä ole kaikkea sitä kokenut mitä runon kirjoittaja runon loppupuolella.
Kiitos tästä lohdutuksesta.
Hiljaiseksi sai tämä runo minut ja aika parantaa haavat sanotaan. Lapset pysyvät aina lapsina vaikka he kasvavat ulos syntymäkodista ja kokeilevat siipiään elämän kiemuroissa. Hyvin herkkää ja niin totta kuin olla voi.