Suurten kysymysten äärellä

Minne kadotin itseni?
Samalla myös sydämeni tuntuu jotenkin oudolta.
Pudotinko sen vahingossa?
vai likaantuiko elämän pyörteessä?

Olen menettänyt uskon itseeni,
tuntuu kuin minut olisi tahrittu likaisilla sanoilla.
Olen ollut ahkera ja kiltti, sen minä itselleni suon.
Mutta ne kaikki ajatukset, jotka mielessäni pyörii,
niistä en ole ylpeä.

Voi kun olisikin jossain se järvi
täynnä hyvyyttä.
Siellä pesisin itsestäni pois

itsekkyyden

pelon

kateuden

tyytymättömyyden.

Olisi siinä jo aihetta puhdistautua.

Miten olla vahva, jos silti pelkää kokoajan?
Onko oikeus haaveilla paremmasta
jos jo nyt on saanut niin paljon?
Onko oikein tuntea yksinäisyyttä
vaikka minulla on sinut?