sanoja virtaa päässäni,
samoja helliä kuiskeita
arjenpelastusrunoja
niin tavallisen turvallista
suloista kaunista yksinkertaista
kuin äidin lämmin syli tai
kylmä, synkkä talviyö jossa
susi ulvoo kuutamoa
lapsi painautuu äitinsä syliin
turvaa ja lämpöä hakien
kuin remulus ja romus joskus
vasten susiemoaan
tietämättä maailman pahuudesta,
siitä taistelusta josta vain toinen selviää,
ja näkemättä kylmintä talvea
taisteluja turhia
verijälkiä puhtaassa neitsythangessa
askeleet tuskaiset, jäljet sudelle
juokse tuskaa karkuun, älä välitä kivusta
neuvo joka mieleen painetaan
ikimetsän hyytävässä kehdossa
lapsi takertuu äitiinsä tiukemmin
itkee, lohtua hakee kai..
tajuan sen olevan minä,
olen nähnyt kai pahaa unta:
seison yksin aukealla
pakkasen ja tuulen armoilla
ympärillä veristä lunta
kädessä avain kotioveen
taivaalta tunnistan Pohjantähden
se johdattaa minut suuntaan oikeaan
vaan matka helpotu ei ollenkaan
suolaa haavoihin sataa
maailmani on tuskaa
kyyneliä turhia on itketty liikaa
vierinyt pitkin paleltuneita poskia..
näen surun silmät metsän piilossa
kuolemanpelkoa keskellä ikimetsää
siipien kahinaa taivaassa pikkuenkelten
sylivauvoina kuolleiden
surullisten äitien itkevät hahmot
yllä lapsiensa kylmien hautojen
nuorena kuollut kuten tädit kuiskii
miten isätaivaan voi noin pienen riistää
ja äitikin vain riutuu
hymy kuolee
kun vihdoin kevät koittaa
sielu lapsettoman äidin nousee
leijuu mukana siitepölypilvien
puhtaaseen taivaaseen
ja kaikki on kai paremmin
vaan susi kylmää ikimetsässä
ulvoo edelleen palellen
ei pakkanen susilta lopu
vaan venytellen saapuu
talvi talven jälkeen
tuulet, pakkaset, nälkä...
elämänkaari ikimetsässä
ja vihdoin koittaa odotettu,
luvattu, pelätty maailmanloppu
ja silloin jumala pääsee nukkumaan
pistää tilalleen sijaisen
pitää vapaapäivän ennen kuin uutta
maailmankaikkeutta suurta ryhtyy luomaan
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
