Kiirastuli

Nuori. Kaunis. Onnellinen.
Naurava tyttö katsoo minua kuvasta.
Hänen silmistään paistaa rakkaus,
kun hän iloisena poseeraa sydämensä valitun kanssa.
Voi, kuinka kadehdinkaan häntä.

Vuodet vierivät, ihmiset ympärillä vaihtuvat.
En enää tunnista itseäni.

Päivän vaihduttua ikuiseen iltaan
avaan palmikkoni,
pesen pois meikkini,
katson peiliin
ja näen vain tyhjän kuoren, varjon entisestä.
Ihoani eivät enää raidoita
onnen kyyneleet kasvoillani,
vaan tuskan arvet käsivarsissani.

Unelmani punaisesta tuvasta,
miehestä ja lapsikatraasta
ovat vaihtuneet
tavoitteiksi selvitä vielä yhdestä yöstä,
vielä yhdestä päivästä ilman nöyryytystä
kompuroidessani omassa kelpaamattomuudessani.
Ennen kuljin kohti valoa, nirvanaa,
nyt raahaudun vailla päämäärää.

Katson kuvan tyttöä.
Tiedän hänen olevan sisältä palasina,
mutta silti hän uskoo onneen
ja osaa naamioida tuskansa.
Hän on autuaan tietämätön
edessään häämöttävästä kiirastulesta.

Voi, kuinka kadehdinkaan häntä.