istun vessan lattialla
tunnelma melko matalalla
vedetty matto jalkojen alta
ihoni täynnä haavoja
jokainen arpi kertoo vaan
ei kukaan peittää voi haavojaan
omani ei näy iholla
ne pidetään visusti piilossa.
Yksin mieleni nurkassa
pimeässä turvassa
koitan nähdä huomiseen
siellä elän edelleen
aina ei voi ymmärtää
kuinka maailman meno jätättää
ihmisen yksikseen
miettimään mitä teen
en tahdo ketään lähelle
se aina käy psyykkeelle
rakkaustarinaani mörön tuon
masennun ja itseni hengiltä juon
Kukaan ei voi ymmärtää
tätä tasaisuuden ikävää
kuinka joskus hyvä tunne sama
ei vaihdellut päivän aikana
vangiksi usein jään
potemaan ikävää
vailla turvaa ja tukea
on syöksyni alas nopea
kuin lasiseinän takana
odotan pelastusta
mut nostetaan tästä kuopasta
enkä enää ole romuna.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
