TarinaTuokio

Mimosa on 23-vuotias päihdeongelmainen, joka sai äskettäin tietää olevansa raskaana. Lapsen isäkin oli olemassa — kukaties.
Mimosan lapsuus oli rankka. Hän seurasi vierestä äitinsä lipumista kohti päihdeongelmaa, ja hänen isänsä kuoli Mimosan ollessa 13-vuotias. Isä löydettiin eräänä talviaamuna kuolleena lumipenkasta. Baari-ilta oli venähtänyt liian pitkäksi, ja isä oli sammunut ulos.
Senpituinen se, Mimosa ajatteli.
Äitinsä elämä oli sekin yhtä sekasortoa. Päihteet veivät mukanaan. Äiti oli vasta 18-vuotias saadessaan Mimosan, eikä koskaan päässyt elämään tyypillistä kahdeksantoistavuotiaan elämää. Jossain vaiheessa hän katkeroitui. Siinä tosin meni vuosia — ehti hän saada Mimosalle pikkusisaruksiakin.
Pikkusisarukset huostaanotettiin eri perheisiin vanhempien ongelmien vuoksi. Toisaalta hyvä niin. Äiti vähätteli lastensa kotioloja ja mielialaongelmia. Hänen mielestään, jos hän itse oli selvinnyt, kyllä lastenkin pitäisi.
Mimosa muutti 18-vuotiaana omilleen. Hän ei ollut koskaan opetellut hallitsemaan rahankäyttöä, ja se näkyi. Rahaongelmat seurasivat häntä jatkuvasti, ja hän kinuasi apua milloin keneltäkin.
Aikuisviihde ei tuottanut tarpeeksi. Kaikki yrittivät sitä helpon rahan toivossa, vaikka todellisuudessa se ei ollut helppoa — eikä edes kannattavaa. Siinä vain myi itsensä saatanalle, ja yhtäkkiä kaikki tiesivät, millainen karvoitus sinulla oli. Se oli nuorena äärimmäisen ahdistavaa itsetunnolle. Tuntui siltä, että ihmiset näkivät sinut vaatteiden läpi ja pitivät sinua halpana horona.
“You what? You found you a ho that you like, but you can’t make a ho a housewife.”
Dr. Dren sanoitukset eivät juuri lämmittäneet mieltä.

Mimosalla oli tapana vetää perseet vähintään kerran viikossa. Sen ikäisenä ei ollut muutakaan tekemistä, varsinkin kun opintovelvollisuus oli päättynyt jo 16-vuotiaana. Kaava oli aina sama: ensin mentiin jonkun luokse juomaan, ja iltaa kohti eksyttiin yhä uusiin bileisiin.
– Hei Oona, ootko sä jo valmis jatkaa toiseen paikkaan? Mimosa huusi.
– Juu juu, oota nyt sekunti, Oona vastasi. – Otan vaan äkkiä mun juomat ja käyn kusella. Aivan hirvee kusihätä.
– Uskon! Mimmi veti kaksin käsin bisseä, Mimosa nauroi.
Mimosa alkoi vetää takkia päälle sillä välin, kun Oona kävi vessassa.
Tytöt lähtivät kohti toista kaveria, joka asui kolmen korttelin päässä.
Ilta oli kylmä ja kostea, sellainen joka tarttui vaatteisiin ja luihin. Mimosa käveli Oonan vierellä kädet taskuissa, hartiat vähän kumarassa. Askel osui epätasaisesti, ei niinkään humalasta vaan ajatuksista.
Raskaus pyöri mielessä kuin vieras sana, joka ei suostunut asettumaan paikalleen. Se tuntui yhtä aikaa todelta ja täysin mahdottomalta. Mimosa kosketti vaistomaisesti vatsaa takin läpi, aivan kuin voisi tunnustella jotakin, mitä ei vielä ollut olemassakaan.
Miten helvetissä hän voisi olla äiti?
Viikonloppujen rytmi oli tuttu ja turvallinen: juodaan, nauretaan, unohdetaan. Päihteet olivat aina tulleet ensin, vaivihkaa mutta päättäväisesti. Nyt ajatus siitä, että hänen sisällään saattoi kasvaa joku muu, rikkoi sen järjestyksen. Mimosa ei ollut koskaan ollut hyvä pitämään huolta itsestään — miten hän voisi huolehtia toisesta?
– Onks sulla kaikki ok? Oona kysyi äkkiä ja vilkaisi häntä sivusilmällä.
– Joo joo, Mimosa vastasi liian nopeasti. – Vähän vaan väsynyt.
Valhe maistui tutulta.

Asfaltin pinta kiilsi katuvaloissa. Jostain kuului naurua, jonkun parvekkeelta leijui tupakansavu. Mimosa mietti viime viikonloppua, sitä edellistä, ja kaikkia niitä iltoja, jotka sulautuivat toisiinsa. Hän tiesi tarkalleen, miten tämäkin ilta etenisi: pari juomaa lisää, ehkä jotain vahvempaa, aamulla herätys ilman muistikuvaa siitä, miten oli päätynyt kotiin — jos oli.
Ajatus sai vatsan kääntymään. Ei pahoinvoinnista, vaan häpeästä.
Hän tiesi kyllä, mitä päihteet tekivät raskaana olevalle. Ei tarvinnut olla viisas ymmärtääkseen sen. Silti ajatus lopettamisesta tuntui yhtä mahdottomalta kuin koko raskaus. Päihteet olivat olleet turva, pakokeino, tapa olla tuntematta mitään. Ilman niitä kaikki nousi pintaan: isä, äiti, ne huostaanotetut sisarukset, kaikki se, mikä oli jäänyt kesken.
Mimosa hidasti askeliaan.
Entä jos hän ei pystyisi tähän? Entä jos hän tekisi saman kuin äitinsä? Lupaamatta mitään, pettämättä ketään muuta kuin lapsensa jo ennen kuin tämä syntyisi.
– Me ollaan melkein perillä, Oona sanoi ja osoitti kerrostaloa kadun päässä.
Mimosa nyökkäsi. Hän tunsi taskussaan pullon painon, sen tutun ja lohduttavan olemuksen. Samalla hän tunsi vatsassaan jotain muuta — ei liikettä, vaan ajatuksen. Pienen, sitkeän pelon.
Hän pysähtyi hetkeksi ennen talon pihaa ja hengitti syvään.
Yksi ilta vielä, hän ajatteli.
Tai ehkä tämä oli se ilta, jolloin jonkin olisi pakko muuttua.
He nousivat portaat ylös kolmannen kerroksen asuntoon. Käytävässä haisi vanha tupakka ja joku liian makea ilmanraikastin. Oona koputti oveen kaksi nopeaa kertaa, yhden pitkän perään. Lukko naksui auki.
– No vihdoin! huikkasi kaveri ovelta. – Tulkaa sisään, musat on jo päällä.
Asunnossa oli lämmin, liiankin. Ilma tuntui raskaalta ja tahmealta, sellaiselta jossa alkoholi ja hiki olivat sekoittuneet jo ennen kuin ilta oli kunnolla alkanut. Keittiön pöydälle oli levitetty pulloja ja tölkkejä huolettomaan kaaokseen. Joku istui lattialla nojaamassa sohvaan, toinen tanssi yksin olohuoneessa silmät kiinni.
Mimosa riisui takin ja ripusti sen naulaan. Hetken hän seisoi paikallaan, vähän ulkopuolisena, kuin olisi tullut väärään aikaan väärään paikkaan. Sitten joku työnsi juoman hänen käteensä.
– Ota tästä, tää on hyvää, sanoi tyttö, jonka nimeä Mimosa ei muistanut.
Lasi tuntui kylmältä kämmentä vasten. Mimosa katseli sen pintaa, kuplia, jotka nousivat hitaasti ylös. Hän nosti lasin huulilleen, pysähtyi sekunniksi ja joi sitten. Ensimmäinen kulaus poltti kurkkua ja toi mukanaan tutun, lähes helpottavan tunteen.
Liian myöhäistä nyt, hän ajatteli. Ajatus oli sekä syytös että puolustus.
Oona oli jo keskellä keittiötä, nauroi jollekulle ja kaatoi lisää juomaa. Joku laittoi musiikin kovemmalle. Seinät tuntuivat tulevan lähemmäs, tai ehkä Mimosa vain huomasi ne vasta nyt.
Hän istui sohvan reunalle ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Ihmiset puhuivat päällekkäin, sanat puuroutuivat yhdeksi mölyksi. Kaikki vaikutti tutulta, turvalliselta siinä kieroutuneessa mielessä, jossa mikään ei oikeastaan ollut hyvin mutta kaikki oli hetkeksi siedettävää.
Toinen kulaus. Kolmas.
Syyllisyys hiipi hiljaa, melkein huomaamatta. Se ei ollut räjähtävää tai dramaattista, vaan tasaista ja painavaa. Mimosa laski lasin alas ja painoi kätensä vatsalleen, aivan kuin suojellakseen jotakin tai pyytääkseen anteeksi.
– Hei, ootko sä ok? joku kysyi. Ehkä sama tyttö kuin aiemmin.
– Joo, Mimosa vastasi. – Tarvii vaan vähän ilmaa.

Hän nousi ja meni parvekkeen ovelle. Ulkona oli pimeää, kylmää ja hiljaisempaa. Hän sytytti tupakan kädet hieman täristen ja veti keuhkot täyteen savua. Se kirveli ja rauhoitti yhtä aikaa.
Mä en ole mun äiti, Mimosa ajatteli itsepintaisesti.
Mutta ajatus ei tuntunut vielä todelta.
Parvekkeelta kuului naurua ja musiikki kantautui vaimeana lasin läpi. Mimosa katsoi alas pihalle, jossa katuvalot tekivät varjoista pitkiä ja vinoja. Hän mietti huomista, ja sitä seuraavaa päivää, ja kaikkia päiviä sen jälkeen. Ne tuntuivat kaukaisilta, melkein kuvitteellisilta.
Sisällä joku huusi hänen nimeään.
Mimosa sammutti tupakan puoliksi poltettuna ja astui takaisin asuntoon. Ilta oli vasta alussa, ja hän tiesi sen. Tiesi myös, että jokainen seuraava valinta veisi häntä johonkin suuntaan, vaikka hän ei vielä tiennyt mihin.