Päihde-prinsessan elämä osa 2

Asunnon ovi kävi uudelleen, tällä kertaa kovempaa. Joku tuli sisään ilman tervehdystä, toi mukanaan kylmän ilman ja levottoman energian. Mimosa huomasi heti, että tunnelma muuttui — äänenvoimakkuus nousi, liikkeet nopeutuivat, nauru sai terävämmän sävyn.
– Ai säkin tulit, joku sanoi ja taputti tulijaa olkapäälle.
Hahmo oli laiha, kasvot kalpeat ja silmien alla tummat varjot. Hän nyökkäili lyhyesti, ei jäänyt juttelemaan. Riisui takin ja suuntasi suoraan keittiön pöydän ääreen. Joku teki tilaa, aivan kuin itsestään.
Mimosa seurasi tilannetta sivusta. Hän ei tiennyt miksi, mutta sydän alkoi hakata kovempaa. Keittiön pöydälle ilmestyi tavaroita, jotka eivät enää kuuluneet tavalliseen bileiltaan. Liikkeet olivat nopeita ja tottuneita, rutiininomaisia. Kukaan ei sanonut mitään, mutta kaikki tiesivät.

Huone hiljeni oudosti, vaikka musiikki soi yhä. Se ei ollut hiljaisuutta, vaan pidätettyä hengitystä.
Mimosa tunsi kylmän väreen kulkevan selkäänsä pitkin. Tämä ei ollut uutta — hän oli nähnyt tämän ennenkin. Silti jokin tässä hetkessä tuntui erilaiselta. Ehkä se oli tapa, jolla toiset katsoivat pois. Tai se, kuinka luonnolliselta kaikki näytti, kuin tämä olisi vain yksi ohjelmanumero muiden joukossa.
Henkilö istui alas, keskittyi täysin omaan tekemiseensä. Hetki venyi. Sitten hän nojasi taaksepäin, sulki silmänsä ja hengitti syvään, aivan kuin olisi päässyt perille pitkän matkan jälkeen.
– Nyt lähtee, joku naurahti.
Mimosan vatsaa kouraisi.
Hän ei nähnyt yksityiskohtia, eikä halunnutkaan. Riitti, että hän tunnisti sen katseen — saman, jonka oli nähnyt isänsä silmissä vanhoista muistoista, äitinsä kasvoilla peilin kautta. Katseen, jossa kaikki muu katoaa.
Yhtäkkiä Mimosa ei enää ollut kämpässä. Hän oli kolmetoistavuotias, seisoi yksin olohuoneessa, kun vanhemmat makasi tajuttomina sohvalla.
– Hei Mimosa.
Hän säpsähti. Vieressä seisoi tuttu tyyppi, hymy liian leveä, ääni liian rento. Käsi nojasi kevyesti keittiön pöytään.
– Haluutsä kans? Ei mitään isoa, ihan vähän vaan. Kyl sä tiiät, helpottaa oloa.
Mimosa katsoi kättä, katsoi kasvoja. Kuuli ympäriltä naurua, musiikin basson, pullon korkin napsahduksen. Kaikki tuntui yhtäkkiä terävältä, liian kirkkaalta.
– Älä nyt oo noin vakava, tyyppi jatkoi ja naurahti. – Kyl sä oot ennenkin vetäny.
Se oli totta. Ja juuri siksi se sattui.
Mimosa laski vaistomaisesti kätensä vatsalleen. Ele pysäytti hänet itsensäkin. Hän ei sanonut mitään heti. Hetki venyi, ja siinä hetkessä hän tajusi jotakin: kuinka helppoa olisi sanoa kyllä. Kuinka vähän se vaatisi. Ja kuinka peruuttamatonta se voisi olla.
Jos mä sanon nyt kyllä, hän ajatteli, mä sanon sen muullekin kuin itselleni.
– Ei, Mimosa sanoi lopulta. Ääni oli hiljainen, mutta se oli hänen.
– Älä viitti, toinen yritti vielä. – Yks kerta vaan.
Mimosa pudisti päätään. Hän otti askeleen taaksepäin, sitten toisen. Sydän hakkasi, mutta pää oli kirkkaampi kuin hetkeen.

Hän kääntyi, nappasi takkinsa naulasta ja veti sen päälle. Kukaan ei estänyt. Joku kohautti olkiaan, musiikki jatkui.
Ovi sulkeutui hänen perässään.
Ja vasta rappukäytävässä Mimosa huomasi, että hänen kätensä tärisivät — ei himosta, vaan siitä, että hän oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sanonut ei.
Rappukäytävässä Mimosa nojasi hetken kaiteeseen. Betoniseinät olivat kylmät ja kaikuivat askelia jostain ylempää, jonkun toisen elämää, joka jatkui normaalisti. Hänen sisällään jokin oli kuitenkin liikahtanut, eikä se ollut enää pysäytettävissä.
Hän oli nähnyt tämän ennen.
Hän oli nähnyt, miten päihde vie vanhemmista ensin läsnäolon ja sitten vastuun. Miten lapsi oppii lukemaan aikuisen mielialoja nopeammin kuin lukemaan kirjoja. Miten hiljaisuudesta tulee turvallisempi vaihtoehto kuin kysymyksistä. Mimosa muisti, miltä tuntui kuunnella eteisestä, onko askel horjuva vai vihainen. Muisti, miten jääkaapissa oli joskus vain tyhjä maitopurkki ja valo.

Hän oli nähnyt, miten aikuiset lupasivat: huomenna on paremmin. Ja miten huomenna ei koskaan tullut.
Huostaanotto ei ollut yksittäinen tapahtuma, vaan sarja hetkiä, jotka jäivät kehoon. Se näkyi pikkusisarusten katseissa, siinä tavassa miten he pitivät kiinni liian kovaa tai eivät lainkaan. Se tuntui repivänä häpeänä, vaikka lapset eivät olleet tehneet mitään väärää. Mimosa muisti, miten viranomaisen ääni oli asiallinen ja rauhallinen, ja miten se teki kaikesta vielä epätodellisempaa.
Muisti muovikassit, joihin elämä pakattiin.
Muisti, miten kodista tuli paikka, johon ei enää saanut palata.
Huostaanotto ei näyttänyt pelastukselta silloin. Se näytti hylkäämiseltä. Siltä, että joku päätti puolestasi, ettet ollut tarpeeksi rakastettu jäädäksesi. Mimosa tiesi nyt, aikuisena, että se oli ollut ainoa mahdollisuus. Mutta lapsena se oli ollut vain menetys.
Ja juuri siksi tämä sattui niin paljon.
Hän tajusi, että jos hän jatkaisi, joku pieni joutuisi joskus seisomaan yksin olohuoneessa. Tai oppimaan liian aikaisin, ettei aikuisiin voi luottaa.
Mä en kestä nähdä sitä uudestaan, Mimosa ajatteli.
En omilla silmilläni. En mun lapsen silmillä.
Ajatus lapsesta ei ollut enää pelkkä pelko tai vahinko. Se oli vastuu, joka painoi rintaa mutta piti myös pystyssä. Ensimmäistä kertaa Mimosa ei ajatellut itseään ketjun viimeisenä lenkkinä, vaan mahdollisena katkaisijana.
Hän pyyhkäisi poskeaan. Ei kyyneliä vielä, vain kosteus, joka lupasi niitä myöhemmin.
Ulkona yö oli edelleen kylmä. Mimosa veti takin tiukemmin ympärilleen ja lähti kävelemään. Askel oli hidas, mutta se vei poispäin. Ei vielä kohti ratkaisua, ei kohti valmista äitiyttä.

Mimosa heräsi sängyssä vaatteet päällä, suu kuivana ja pää raskaana, vaikka hän ei ollut juonut niin paljon kuin yleensä. Ensimmäinen ajatus oli eilinen ilta — parveke, keittiön pöytä, se katse ja se kysymys. Haluutsä kans? Ajatus puristi rintaa.
Hän nousi istumaan ja antoi katseensa kiertää huoneessa. Tyhjät tölkit, lattialle heitetty laukku, puhelin vilkkumassa ilmoituksia, joita hän ei jaksanut avata. Kaikki näytti samalta kuin aina ennen, mutta mikään ei tuntunut samalta.
Mimosa painoi käden vatsalleen. Tällä kertaa ele ei ollut hätiköity eikä vaistonvarainen. Se oli harkitseva.

Lapsi.

Sana tuntui vieraalta ja painavalta. Ei vielä ihmiseltä, ei vielä keneltäkään — enemmänkin mahdollisuudelta, joka pelotti liikaa ollakseen epätodellinen. Hänen mieleensä nousi lista, jota hän ei ollut tehnyt mutta jonka tiesi ulkoa: rahat, päihteet, mielenterveys, elämä joka oli enemmän selviytymistä kuin elämistä.
Ja sitten se kysymys, jota hän oli vältellyt.

Kuka isä oli?

Kasvot vilisivät mielessä epämiellyttävänä ketjuna. Yksi exä, jonka kanssa kaikki oli ollut yhtä sotkua. Yksi satunnainen yö, josta oli jäänyt vain hämärä muisto ja vieras haju lakanoihin. Yksi tyyppi, joka oli luvannut soittaa mutta ei koskaan soittanut. Mimosa tunsi vatsan kiertyvän — ei pahoinvoinnista, vaan häpeästä ja epävarmuudesta.
Ajatus siitä, että lapsen isä olisi joku heistä, tai ettei hän koskaan saisi edes tietää kuka, tuntui musertavalta. Hän ei halunnut selittää lapselle joskus tulevaisuudessa, miksi isä oli pelkkä arvailu. Tai miksi äiti ei ollut osannut valita paremmin.
Hän nousi ja meni kylpyhuoneeseen. Peilissä katsoi vastaan väsynyt, mutta oudon hereillä oleva nainen. Mimosa tuijotti itseään pitkään, kuin etsien jotain merkkiä siitä, kumpaan suuntaan hänen pitäisi mennä.

Keskeytys.

Sana oli kliininen ja terävä. Se tuntui yhtä aikaa helpotukselta ja tappiolta. Hän tiesi, että se oli mahdollisuus. Ehkä järkevin. Ehkä armollisin kaikille. Ei lasta, ei ketjua, ei vaaraa toistaa sitä, minkä hän tunsi liiankin hyvin.
Mutta ajatus siitä, että hän itse tekisi päätöksen olla antamatta mahdollisuutta, sattui oudolla tavalla. Ei siksi, että hän olisi varma haluavansa lapsen — vaan siksi, että hän tiesi, miltä tuntui, kun aikuiset tekivät päätöksiä lasten puolesta.
Mä en tiedä vielä, Mimosa ajatteli ja istui kylpyhuoneen lattialle selkä seinää vasten.


Puhelin värähti viereisessä huoneessa. Viesti joltakulta eiliseltä illalta, ehkä. Mimosa ei mennyt katsomaan.