Puhelin värähti uudelleen. Tällä kertaa Mimosa huokaisi ja kurotti sen käteensä. Näytössä luki Oona.
“Eilinen oli ihan sairas,Oon vielki ihan fiiliksissä :):). Millon uusiks??”
Mimosa tuijotti viestiä pitkään. Emojit tuntuivat liian iloisilta, sanat liian kevyiltä. Hän saattoi melkein kuulla Oonan äänen, sen innostuneen ja hengästyneen sävyn, jossa ei ollut tilaa epäilyksille tai morkkiksille.
“ Parhaimmat vedot ikinä. “
Mimosa nielaisi. Hän muisti Oonan kasvot keittiössä, sen tavan miten silmät olivat hetken aikaa olleet liian kirkkaat, miten puhe oli kiihtynyt ja kädet liikkuneet levottomasti. Hän muisti myös sen hetken, kun itse oli astunut taaksepäin.
Sama ilta. Sama tila. Täysin eri kokemus.
Hän kirjoitti vastauksen, pyyhki sen pois. Kirjoitti uuden, pyyhki senkin.
Mitä siihen muka vastaisi?
"Kiva kuulla? Mä mietin keskeytystä? Mä pelkään että musta tulee mun äiti?"
Lopulta hän lukitsi puhelimen vastaamatta.
Ajatus Oonasta ei herättänyt vihaa. Ennemminkin surua. Oona ei ollut paha ihminen. Hän oli vain samassa virrassa, samassa vauhdissa, eikä vielä nähnyt rantaa — tai ei halunnut nähdä. Mimosa tiesi sen tunteen liiankin hyvin ja halusi myös elää siinä tunteessa, kai.
Hän painoi selkänsä sängynpäätyä vasten ja sulki silmänsä. Vatsassa tuntui edelleen se sama paino, mutta nyt se sekoittui johonkin uuteen. Eroon. Etäisyyteen. Siihen, että hän ei ehkä enää kuulunut täysin tuohon maailmaan, vaikka ei ollut vielä päässyt siitä irtikään. Tunteet ja järki riitelivät keskenään sekä hormonit, ah raskaushormonit.
Mitä jos mä jään yksin, hän ajatteli.
Ulkona joku käveli ohi, naapurista kuului kusen lorinaa. Aamu jatkui, välittämättä siitä, että Mimosan aivojen sisällä käytiin keskustelua, raadollista neuvottelua, joka ei ratkeaisi yhdessä päivässä.
Hän avasi lopulta puhelimen vielä kerran ja kirjoitti Oonalle lyhyesti:
“Oon vähän poikki. Soitan myöhemmin.”
Hän lähetti viestin ennen kuin ehti katua.
Mimosa jäi seisomaan ikkunan ääreen. Alhaalla pihalla vanha naapurin mies ulkoilutti kissaansa valjaissa, niin kuin aina. Kissa kulki arvokkaasti, häntä pystyssä, kuin olisi vanhan miehen omistaja ja tämä hänen orja. Mies taas kulki varovaisesti, askel kerrallaan, kumartunut hieman eteenpäin.
Yhtäkkiä hän horjahti. Jalankulkuväylän reunassa ollut jäänyt hiekoittamaton kohta petti alta, ja mies kaatui polvilleen, sitten kyljelleen. Kissa säikähti ja jäi seisomaan paikoilleen, valjaat kiristyivät, eikä se osannut liikkua minnekään.
Mimosa tunsi sydämensä pompahtavan. Hän ei jäänyt miettimään. Veti nopeasti hupparin päälle ja juoksi portaat alas.
– Hei, ootteko kunnossa? hän kysyi hengästyneenä ja kumartui miehen puoleen.
– En taida olla, mies vastasi rauhallisesti, vaikka äänessä oli kipua. – Jalat ei oikein tottele tänään.
Mimosa auttoi ensin kissan syrjään ja kyykistyi sitten miehen viereen. Hän otti tukevan otteen käsivarresta ja ohjasi tämän istumaan paremmin. Mies oli kevyt, mutta liike vaati keskittymistä. Hetken kuluttua hän sai miehen istumaan penkille, joka oli onneksi aivan vieressä.
– Kiitos, mies sanoi ja hymyili vinosti. – Ikä tekee ihmisestä hitaamman, mutta mieli luulee vielä pärjäävänsä yksin.
Mimosa nyökkäsi. Hän tunsi kylmän ilman poskillaan ja jonkin oudon lämmön rinnassaan. Oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hän tunsi olevansa hyödyksi ilman mitään taka-ajatusta.
– Mä oon Mimosa, hän sanoi.
– Tiedän, mies vastasi. – Mä oon nähnyt sut ikkunasta vuosien ajan. Kasvoit siinä melkein silmien edessä.
Mimosa hätkähti, mutta mies ei sanonut sitä tungettelevasti. Ennemmin lempeästi, kuin toteamuksena.
Hetken he istuivat hiljaa. Kissa nuuhki Mimosan kenkiä ja rauhoittui.
– Tiedätkö, mies sanoi sitten, katse jossain kauempana. – Elämässä ei aina ole kyse siitä, että tekee kaiken oikein. Useimmiten riittää, että huomaa milloin on aika nousta… ja milloin on pakko antaa toisen auttaa.
Mimosa puristi käsiään yhteen.
– Ja vielä yksi asia, mies jatkoi. – Me ei voida muuttaa sitä, mistä tullaan. Mutta me voidaan päättää, mitä kannetaan eteenpäin. Kaikkea ei ole pakko ottaa mukaan.
Sanat osuivat syvemmälle kuin Mimosa oli odottanut.
Ei saarnaa, ei kysymyksiä. Vain toteamus, joka jäi leijumaan mieleen.
– hmm.. jep, Mimosa sanoi hiljaa.
Mies nyökkäsi ja nousi varovasti seisomaan, tällä kertaa Mimosan tukemana. Hän otti kissan hihnan ja hymyili vielä kerran.
Mimosa jäi pihalle katsomaan, kun mies ja kissa jatkoivat matkaa hitaasti, mutta vakaasti. Kun hän palasi asuntoon ja sulki oven perässään.
Mimosa palasi asunnolleen ja potkaisi kengät jalasta, riisui hupparin ja antoi sen pudota lattialle siihen, minne se sattui. Hän ei jaksanut välittää. Ei tänään. Hän käveli suoraan makuuhuoneeseen ja lysähti sängylle kasvot edellä.
Mimosa oli vasta viikolla yhdeksän. Se kuulosti pieneltä numerolta, melkein merkityksettömältä, mutta silti se puristi hänen rintaa. Vielä pari viikkoa aikaa, hän toisteli mielessään, kuin se olisi ollut jonkinlainen turvaverkko: aikaa miettiä, aikaa päättää, aikaa olla vielä hetken ilman lopullista vastausta. Mutta todellisuudessa ajatukset juoksivat kehää jo nyt, eikä yksikään niistä tuntunut oikealta.
Pidänkö vai keskeytänkö?
Isä. Sana tuntui yhtä aikaa liian suurelta ja liian konkreettiselta. Mimosa ei ollut varma, kuka se olisi. Exä, jonka kanssa kaikki oli ollut yhtä sotkua ja draamaa — riitoja, sovintoja, lupauksia jotka haihtuivat aina. Vai se yhden illan tuttu, biljardipöydän äärestä, jonka nimen hän tiesi muttei oikeastaan mitään muuta. Vai se tyyppi Oonan bileistä, jonka kasvotkin olivat jo alkaneet hämärtyä, koska halvin kyykkyviini oli vienyt terävimmän muistin ja häpeä loput. Se, joka oli luvannut soittaa. Ne lupaukset olivat aina kevyitä sanoja, helppoja sanoa humalassa.
“Tyhmä tyttö”, Mimosa ajatteli ja puristi kätensä nyrkkiin. “Annoin helpolla. Kuvittelin liikoja.” Se ääni hänen päässään kuulosti pelottavan tutulta. Halusin tuntea vain rakkautta ja lämpöä.
“Eilinen oli ihan sairas,Oon vielki ihan fiiliksissä :):). Millon uusiks??”
Mimosa tuijotti viestiä pitkään. Emojit tuntuivat liian iloisilta, sanat liian kevyiltä. Hän saattoi melkein kuulla Oonan äänen, sen innostuneen ja hengästyneen sävyn, jossa ei ollut tilaa epäilyksille tai morkkiksille.
“ Parhaimmat vedot ikinä. “
Mimosa nielaisi. Hän muisti Oonan kasvot keittiössä, sen tavan miten silmät olivat hetken aikaa olleet liian kirkkaat, miten puhe oli kiihtynyt ja kädet liikkuneet levottomasti. Hän muisti myös sen hetken, kun itse oli astunut taaksepäin.
Sama ilta. Sama tila. Täysin eri kokemus.
Hän kirjoitti vastauksen, pyyhki sen pois. Kirjoitti uuden, pyyhki senkin.
Mitä siihen muka vastaisi?
"Kiva kuulla? Mä mietin keskeytystä? Mä pelkään että musta tulee mun äiti?"
Lopulta hän lukitsi puhelimen vastaamatta.
Ajatus Oonasta ei herättänyt vihaa. Ennemminkin surua. Oona ei ollut paha ihminen. Hän oli vain samassa virrassa, samassa vauhdissa, eikä vielä nähnyt rantaa — tai ei halunnut nähdä. Mimosa tiesi sen tunteen liiankin hyvin ja halusi myös elää siinä tunteessa, kai.
Hän painoi selkänsä sängynpäätyä vasten ja sulki silmänsä. Vatsassa tuntui edelleen se sama paino, mutta nyt se sekoittui johonkin uuteen. Eroon. Etäisyyteen. Siihen, että hän ei ehkä enää kuulunut täysin tuohon maailmaan, vaikka ei ollut vielä päässyt siitä irtikään. Tunteet ja järki riitelivät keskenään sekä hormonit, ah raskaushormonit.
Mitä jos mä jään yksin, hän ajatteli.
Ulkona joku käveli ohi, naapurista kuului kusen lorinaa. Aamu jatkui, välittämättä siitä, että Mimosan aivojen sisällä käytiin keskustelua, raadollista neuvottelua, joka ei ratkeaisi yhdessä päivässä.
Hän avasi lopulta puhelimen vielä kerran ja kirjoitti Oonalle lyhyesti:
“Oon vähän poikki. Soitan myöhemmin.”
Hän lähetti viestin ennen kuin ehti katua.
Mimosa jäi seisomaan ikkunan ääreen. Alhaalla pihalla vanha naapurin mies ulkoilutti kissaansa valjaissa, niin kuin aina. Kissa kulki arvokkaasti, häntä pystyssä, kuin olisi vanhan miehen omistaja ja tämä hänen orja. Mies taas kulki varovaisesti, askel kerrallaan, kumartunut hieman eteenpäin.
Yhtäkkiä hän horjahti. Jalankulkuväylän reunassa ollut jäänyt hiekoittamaton kohta petti alta, ja mies kaatui polvilleen, sitten kyljelleen. Kissa säikähti ja jäi seisomaan paikoilleen, valjaat kiristyivät, eikä se osannut liikkua minnekään.
Mimosa tunsi sydämensä pompahtavan. Hän ei jäänyt miettimään. Veti nopeasti hupparin päälle ja juoksi portaat alas.
– Hei, ootteko kunnossa? hän kysyi hengästyneenä ja kumartui miehen puoleen.
– En taida olla, mies vastasi rauhallisesti, vaikka äänessä oli kipua. – Jalat ei oikein tottele tänään.
Mimosa auttoi ensin kissan syrjään ja kyykistyi sitten miehen viereen. Hän otti tukevan otteen käsivarresta ja ohjasi tämän istumaan paremmin. Mies oli kevyt, mutta liike vaati keskittymistä. Hetken kuluttua hän sai miehen istumaan penkille, joka oli onneksi aivan vieressä.
– Kiitos, mies sanoi ja hymyili vinosti. – Ikä tekee ihmisestä hitaamman, mutta mieli luulee vielä pärjäävänsä yksin.
Mimosa nyökkäsi. Hän tunsi kylmän ilman poskillaan ja jonkin oudon lämmön rinnassaan. Oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun hän tunsi olevansa hyödyksi ilman mitään taka-ajatusta.
– Mä oon Mimosa, hän sanoi.
– Tiedän, mies vastasi. – Mä oon nähnyt sut ikkunasta vuosien ajan. Kasvoit siinä melkein silmien edessä.
Mimosa hätkähti, mutta mies ei sanonut sitä tungettelevasti. Ennemmin lempeästi, kuin toteamuksena.
Hetken he istuivat hiljaa. Kissa nuuhki Mimosan kenkiä ja rauhoittui.
– Tiedätkö, mies sanoi sitten, katse jossain kauempana. – Elämässä ei aina ole kyse siitä, että tekee kaiken oikein. Useimmiten riittää, että huomaa milloin on aika nousta… ja milloin on pakko antaa toisen auttaa.
Mimosa puristi käsiään yhteen.
– Ja vielä yksi asia, mies jatkoi. – Me ei voida muuttaa sitä, mistä tullaan. Mutta me voidaan päättää, mitä kannetaan eteenpäin. Kaikkea ei ole pakko ottaa mukaan.
Sanat osuivat syvemmälle kuin Mimosa oli odottanut.
Ei saarnaa, ei kysymyksiä. Vain toteamus, joka jäi leijumaan mieleen.
– hmm.. jep, Mimosa sanoi hiljaa.
Mies nyökkäsi ja nousi varovasti seisomaan, tällä kertaa Mimosan tukemana. Hän otti kissan hihnan ja hymyili vielä kerran.
Mimosa jäi pihalle katsomaan, kun mies ja kissa jatkoivat matkaa hitaasti, mutta vakaasti. Kun hän palasi asuntoon ja sulki oven perässään.
Mimosa palasi asunnolleen ja potkaisi kengät jalasta, riisui hupparin ja antoi sen pudota lattialle siihen, minne se sattui. Hän ei jaksanut välittää. Ei tänään. Hän käveli suoraan makuuhuoneeseen ja lysähti sängylle kasvot edellä.
Mimosa oli vasta viikolla yhdeksän. Se kuulosti pieneltä numerolta, melkein merkityksettömältä, mutta silti se puristi hänen rintaa. Vielä pari viikkoa aikaa, hän toisteli mielessään, kuin se olisi ollut jonkinlainen turvaverkko: aikaa miettiä, aikaa päättää, aikaa olla vielä hetken ilman lopullista vastausta. Mutta todellisuudessa ajatukset juoksivat kehää jo nyt, eikä yksikään niistä tuntunut oikealta.
Pidänkö vai keskeytänkö?
Isä. Sana tuntui yhtä aikaa liian suurelta ja liian konkreettiselta. Mimosa ei ollut varma, kuka se olisi. Exä, jonka kanssa kaikki oli ollut yhtä sotkua ja draamaa — riitoja, sovintoja, lupauksia jotka haihtuivat aina. Vai se yhden illan tuttu, biljardipöydän äärestä, jonka nimen hän tiesi muttei oikeastaan mitään muuta. Vai se tyyppi Oonan bileistä, jonka kasvotkin olivat jo alkaneet hämärtyä, koska halvin kyykkyviini oli vienyt terävimmän muistin ja häpeä loput. Se, joka oli luvannut soittaa. Ne lupaukset olivat aina kevyitä sanoja, helppoja sanoa humalassa.
“Tyhmä tyttö”, Mimosa ajatteli ja puristi kätensä nyrkkiin. “Annoin helpolla. Kuvittelin liikoja.” Se ääni hänen päässään kuulosti pelottavan tutulta. Halusin tuntea vain rakkautta ja lämpöä.
oletus
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
