suruvaippa

Runoilija suruvaippa

mies
Julkaistu:
10
Liittynyt: 13.3.2014
Viimeksi paikalla: 15.7.2018 22:49

Asuinpaikka: -
Sähköposti:
-
Syntymäpäivä:
-

Omistan runoni rakkaalle ystävälle joka ei ole enää läsnä, mutta on aina lähellä.
 

Syrjäpolun päässä

  Kuljen valkean koivikon viertä kiemurtelevaa polkua. Askel halkoo umpihankea ja kaikuu taustaharjanteista. Lumi on verhonnut jalanjäljet alleen, silti muistan yhä jokaisen kohdan, mihin olemme astuneet. Hetkeksi minä näenkin sinut edessäni, johdattamassa kulkuani vaikka tiedän, että teen tätä matkaa yksin nyt kolmatta kertaa. Näen sinun, varjosi tai kuvajaisesi lumessa painavan jälkiä hankeen seurattavakseni, mutta kun askellan niihin, en tunnekaan maan lohdullista tukea vaan umpihangen rasahduksen.

  Viimeisen kerran kun olit varmasti mukana tällä matkalla, oli loppukesäaamun taivas kirkkaansininen vaikka päivät lyhenemässä hiljalleen, järven väreily sen koskettamana lämpöinen ja lempeä, kesäkukat yhä kylpemässä latvuston siivilöimässä valossa. Ylitimme maantien, toiselle puolen jonne en ollut ennen uskaltanut, ja viittasit minua seuraamaan. Pysyin aina kolme askelta perässäsi kun samoilit tiheikön ja mustikkavarpujen läpi, harjua alas pitkin metsän reunaa, soiden ympäri ja aukeiden halki. Jalkojen turtumuksesta arvelin että matkamme oli kestänyt koko päivän, mutta ensimmäistä ja viimeistä askelia ei tuntunut erottaneen mikään, ikään kuin kukin askeleni olisi ollut sama uudelleen toistuva hetki.

  Päädyimme viimein järven rannalle, näin auringon lipuneen taivaankannen reunalle ja vasta ymmärsin matkan pituuden. Istuimme rannalle lepäämään, sinä rantakiven päälle, minä vierellesi hiekalle. Laskimme jalat veteen, ihastelit rusottuvan taivaan sävyjä haaveilevin katsein, katsoin niitä minäkin kanssasi pitkään kunnes erkanin ihastelemaan tatuointia olkavarressasi. Siinä oli perhosentoukka syömässä koivunlehtiä, jotka kauempaa katsottuina muuttuivat siiviksi ja yhtyivät perhosen muotoon. En voinut olla rakastumatta. Sivelin olkaasi siihen kohtaan, missä lehtisiipien reunat alkoivat, nojasin päätäni sitä vasten ja palasin katsomaan auringonlaskua kanssasi. Tämän rauhaisan tovin rinnalla niin elämäni levottomat takavuodet kuin kipeimmätkin muistot supistuivat jyväsiksi. En vaikka aistit valloitti kalalokin hyvästilaulu päivänvalolle, kaihoisa parku vastarannan kumpupilvien suuntaan aavistanut, että äsken koittanut matkamme läheni jo päätettään. Kun viimeinen päivänsäde peittyi taivaanrannan alle, sivelit ja puristit olkavarttani hetken aikaa, ja laskeuduit rantakiveltä päivän perään. Et sanonut minulle mitään. Jäin hiekalle istumaan ja katsoin siluettisi soljuvan järven väreissä läpi yön, kunnes kaikkosit sinäkin silmänkantamattomiin. En ollut varma, halusitko minun seuraavani sinua edespäin tästäkin; et kertonut missään unessani myöhemminkään, vaikka olen nähnyt sinut niissä jokaisena yönä sen jälkeen, eräinä päivinäkin.

  Lähestyn rantaa. Avara järvimaisema itkettää minua. Kahdesti tänä talvena olen tullut jatkamaan keskenjäänyttä taivalta, molemmat kerrat taipunut epäilykseen ja kääntynyt takaisin. Ohitan lumen kätkemän kohdan, jossa olin ennen istunut ja istun kerran sen viereen, sinun sijaasi rantakivelle. Se tuntuu turvallisemmalta, lohdullisen tutunomaiselta vaikka en ole asettunut tähän aikaisemmin; minuun tulee juuri sama lohtu, minkä tunsin aina kun jalanjälkiisi astelin. Kesäillan muistot vyöryvät lävitseni, hymyän ja hetkeäkään empimättä askellan kiven päältä järvelle ja etenen halki. Railot vavahtavat, kohva värähtelee läpikotaisin. En edes säikähdä, kävelen kunnes ranta takanani on kaikonnut näkyvistä ja makaan hankeen levolle.

  Näen kaunista unta. Tuiskun kohinaa. Taivas takana valkenee, kohtahan myrsky loppuu. Sinä olet kanssani kuten olet aina ollut, mutta seisot nyt lähempänä minua kuin koskaan. Polvistut lumivuoteelleni, tartut olkavarsiin ja talutat minut ylös rinnallesi. Lumienkelin painauma jää jälkeeni ja tuisku syöksyy heti sen peittämään. Kun katson olkani yli viimeisen kerran, jälki on jo verhoutunut puhtaaseen, valkoiseen huopaan.

  Etäiset vihellykset pyrkivät laajemmas. Myrsky vaimenee ja väistyy kiurun laulun tieltä. Siivet hakkaavat kotelon seinämiä vasten, oksa huojuu tuulessa ja karistaa lumihuopansa puron varaan. Kun havahdun viimein, siinä edessäni istut koivun alimmalla oksalla, odottamassa minun nousevani tuohikehdosta. Humiseva tuulenvire sivelee siipiä hellästi ylemmäs ja nostaa aallokkoonsa. Kohoan takaisin jälkeesi, kolme siiveniskua perässä soiden yli kohti harjuntaustaa, josta aavistus näsiän tuoksua lävistää multameren ja pilviverhon helman alta siintää kirkas taivasjuova.

  Puro solisee sammaloituvan polun vieritse. Kiuru laskeutuu oksalle, ontto kotelo kavahtaa heilahdusta ja varisee myötävirtaan. Hanki vetäytyy, jalanjäljet sulautuvat ja vajoavat samaan vuohon, jatkavat verkkaista matkaansa ulappaan.
oletus
Kategoria: 
 

Kommentit

Loistavaa kerrontaa, upeaa kun tällaista lukea saa.
suruisa, täynnään lumihuovan loistavaa toivoa
kerrontasi kiehtoo kaunauteensa, syvenee surutyöhön
etenee sen merkitykseen askelten alla, vaikka jäljet eivät näkyisikään,
eroon mahtuu monia siteitä, ominaisvärejä, kuvailusi täyttyy lämmöstä, aavistuksien mahdollisuuksista, silti vähääkään hukkaamatta tunteissaan, tahdossaan kokea yhä uudesti yhteisen hengityksen, sen nostamat ajatukset ja toiveet - toimiva, osin mystinenkin kokonaisuus - terapeuttista ajatusantia sanoillasi
 
Todella koskettava kaunis tarina.
Runosi kosketti syvästi,  olen sanaton. 
Pysähdyin tämän runosi kohdalle jo toisen kerran. Ei ole turhaan raamatussa sanottu, että ihmisen elinpäivät ovat kuten ruoho ja hänen kauneutensa kedonkukkanen, joka hetkessä lakastuu.
Hyvä TARINA on kertojaa suurempi, osoittaa ihmisen suuruuden. TARINA on hetken mittainen, tunnemme hetken vaikutuksen kuinka tarina on meidän talomme kivijalkaa. 

tämä tarina jatkuu senkin jälkeen kun aurinko laskee mereen. kiitos. 
Tunteikkaan ihmisen kaunokirjallinen teos, toivottavasti olet jatkanut kirjoittamista lahjoillasi.
Wau.. Mikään mitä sanon ei tee tälle kunniaa.. Mutta jumalauta että tykkään.
Uppouduin täysin tähän tekstiin ja tunnelmaan jonka se luo .. Hieno ja koskettava tarina jonka soisi jatkuvat . Kiitos mielyttävästä lukuhetkestä.
Hiljenin tämän muistorunon äärelle.
Niin kauniin surullista, rakkautta täynnä.
Kirjoitit "sydänverellä", lämmin halaus.
 

Käyttäjän kaikki runot

Syntymäaika: 
18.3.1992
Runojen lukumäärä: 
10