HiljaisuusPimeässä

Olen kuin tää kallio jonka päällä seison. Ihan vaan paikallaan hiljaa. Katson tyhjyyteen, tyhjyys silmissäni.

Ei mua kukaan nää oikeesti, pelkän pinnan vaan. Eikä ne siitä pinnastakaan välitä, kävelevät vaan yli. Vaikka oikeesti, mä jatkun syvälle, oon lämmin sisältä, laava nuolee mua maan sisuksissa. Sateet valuu mua pitkin ja välillä aurinko hehkuu minussa. Mut kaikki vaan kävelee mun yli, sitten unohtaa, mä muistan jokaisen askeleen kosketuksen.

Horisontissa lokit leijuu ja syöksyy. Kai ne on vapaampia kuin mä. Tääl mä vaan oon, kunnes kaikki loppuu, odottaen uusia jalkoja tallaamaan. Yksinäinen, hylätty, räjäyttäispä joku mut palasiksi, graniittilohkareiksi kauniiseen pihaan, sit oisin ainakin iloksi ja joku näkisi mut.