Asukar

Kuppi kuumaa aamupäivällä.
Auringon ensisäteet ruostuttavat arpiset käteni.
Musteen tuoksu tunkeutuu sieluuni, repien sieltä esiin
viimeisimmätkin kyyneleeni.

Talvinen tasoristeys.
Lumivallien kutsuva kaiku.
Metsä varistaa lumet oksiltaan.
Se varistaa minut, oksiltaan, vielä kerran.

Tien huurre polttaa kuoleita jalkojani.
Silti, kävelen.
Se on pakko, vain pakko.

Taivutan käteni maljaksi.
Täytän ne ajatuksieni eliksiiriin.
Sadepisarat lyövät kasvoni verille.

Näen uuden auringon synnyn.
Sen valo leikkaa sieluni kappaleiksi.
Tahtoisin huutaa, mutten voisi.

Kädet vapisten ryömin sänkyyni.
Sen tyhjyys salpaa henkeni kylmällään.
Suljen silmäni, odottaen.
Että voisin taas tuntea.

Ikuisuuden.