ruskea sammakko

Kävelen yksin metsätietä pitkin.
Ilma on harmaa ja sataa vettä.
Jossain kukkuu käki.
Hiljainen sade on kastellut pitkät hiukseni likomäriksi,
mutta ei se mitään.
Enhän minä ole sokerista.
Itse asiassa juuri nyt minusta tuntuu,
että minut on tehty valoisista kesäöistä ja aurinkoisista talvipäivistä,
sillä edes päivän harmaus ei saa minua synkäksi.
Mitä siitä, että sataa?
luonto tarvitsee vettä.
Tai mitä siitä, että on satanut jo kolme viikkoa putkeen?
pohjavesivarat täyttyvät.

Tunnen märän sammaleen paljaiden varpaideni alla.
Kumarrun nuuhkaisemaan sitä.
Ai miten ihanalta se tuoksuukaan.
Kesältä, puhtaalta.
Taustalla tasainen sateen ropina rauhoittaa mieltä.
Käki kukkuu taas.
Aurinko vilahtaa hetken harmaiden pilvien lomassa.
Aivan kuin se haluaisi paljastaa minulle salaisuuden.
Märällä kivellä, polun vieressä istuu pieni, ruskea sammakko.
Se nauttii ja näyttää aivan siltä kuin se hymyilisi.
Jopa aivan tavallinen sammakko näyttää minusta
tänään erityisen kauniilta.
Tältäkö tuntuu olla rakastunut?