Kaksoiselämää.

Suuria tunteita joita pieni ihminen ei vielä osaa käsittää.
Ne painavat sisällä ja huutavat ulos pääsyä,
mutta huuleni ovat sinetöidyt.

En luota,
en halua sääliä,
mutta kuinka mykkää voi auttaa?

Ei kai mitenkään,
sillä kukaan ei kukaan tiedä,
että tarvitsen kuuntelevat korvat ja neuvovan suun.

Sitä on
jopa itselleen
vaikea myöntää.

Haluaisi olla vahva ja itsenäinen
niinkuin tv:n kovanaamaiset naisnäyttelijät.
Se ei kuitenkaan ole elämää, tämä on.

On paljon helpompi elää kaksoiselämää.
Muille olen kuin toinen ihminen,
mutta itse tiedän että olen heikko pieni ihminen.
Silmistä sen huomaa siksi välttelen katseita,
vaikka nyt silmistäni ei loista kuin tyhjyys, tuska ja kipu.

Oppii vihaamaan itseään
eikä arvosta omaa elämäänsä.
Tuhlaa sen ja yrittää jopa lopettaa,
mutta silloin joku huutaa sisälläni "älä vielä, yritä huominen."

Säälittävää, kun lukee mitä itse saa aikaan.
Tämäkin kirjoitus se on säälittävä,
silti kirjoitan aivan kuin se saisi oloni helpottumaan.

Välillä toivon,
että eläisin unessa,
että joku kohta herättäisi ja sanoisi kaiken olevan hyvin.