Rakas

En koskaan unohda sinua. Jos maailmassa on yksi ihminen, jota en unohda, se olet sinä.
Olimme pitkään tuntematta. Kun taipaleemme lukiossa alkoi, sinä olit missä olit ja minä olin missä olin. Mutta muistan kuinka tutustuin sinuun. Löysin heikkoutesi ja käytin sitä – anteeksi. Säikyit helposti ja minä jostakin kumman syystä halusin sinua säikytellä. Yleensä et lyönyt; yleensä pienen hengenhaukkomisen jälkeen sinäkin naurahdit ja minun ei tarvinut miettiä olinko tehnyt oikein vai väärin. Useinkaan minun ei tätä tarvinut miettiä. Kanssasi oli helppo olla ja kiva olla ja mukava olla. Ja halusin olla kanssasi.
Tiedän ettei sinulle tulisi nyt – kun olet onnellisessa parisuhteessa ja mitä kaikkea – kertoa mitään tällaista, mutta vannon olevani sanoessani tämän vilpitön ja sinulle parasta toivova.
Olit ensimmäinen tyttöni, maaginen rakkauteni, jopa vaikka onkin niin, ettemme milloinkaan olleet. Ehkä maailmani on kovin pieni, mutta yksi lämmittävimmistä muistoista on ajatella, kuinka – aina kun saatoin – saatoin sinut linja-autoasemalle. Tai juna-asemalle. Tai minne vaan. Olisin varmasti saattanut sinut vaikka kuuhun, jos olisit pyytänyt, enkä hetkeäkään olisi epäröinyt. Olit minun tyttöni ja ansaitsit hiljaisen ratsuparaatini, vaikka suuntima olisi ollut avaruuden tuolla puolen. En tiedä mitä itse ajattelit ainaisista saattueistani, toivottavasti ei tuntunut rasittavalta, ”ihan kiva” kelpaisi minulle hyvin. Nykyään toki kaiken näkee eri valossa ja kieltämättä olin joskus hieman hölmö. Varmaan useamminkin.
Katselen elämäni ikimuistoisinta hetkeä filminauhalta. Siinä on sinä, minä – vain yksin me kaksi tähtitaivaan alla. Kesällä koivusaaressa. Oli jo pimeä. Istuimme kivillä. Paikalle tuli kavereitasi ja minä taisin tulla hieman mustasukkaiseksi ja lähdin. En tainnut edes hyvästellä. Mutta sitten sinä soitat ja kysyt missä olen. Hetken päästä tulet luokseni sanomaan hyvästit. Halaamme ja lukkiudumme toisiimme. Tai ainakin minä sinuun. En saattanut päästää irti. Halusin vain olla ja halata sinua. Ehken koskaan lopettaa, vaikka tiesin etten voisi ikuisesti sinua halata. Vapisin kaikki ne monet minuutit jotka hetki kesti. Sinäkin huomasit sen, mutta minä sanoin vapisevani kylmästä. Valehtelin. Ja tiesin sen, mutta olisi vaatinut melkoisesti rohkeutta tunnustaa, että rakastin sinua. Kun vihdoin hyvästit koittivat, mitään muuta en tahtonut niin paljon kuin sanoa tuo ja suudella sinua. Tekemättä jäi, niin kuin jäi moni muukin asia.
En muista milloin olisin viimeksi vapissut rakkaudesta, ehkä se oli juuri tuo kerta. On myös vaikea tuntea mitään kenenkään vuoksi; jännitystä, kihelmöintiä, innostusta jne. Olen minäkin parisuhteessa ja on mukavaa, mutta en ole tuntenut rakastavani. Tai tuntenut todella tykkääväni. Tänään minä eksyinkin IRC-galleriaan ja eksyin myös katsomaan kuviasi. Niiden takia ryhdyinkin tätä kirjoittamaan. Tuntuu, että jotain pitäisi sanoa, mutta en tiedä kenelle ja mitä. Sinulle tämä? Olit ensimmäinen taianomainen rakkauteni, todellinen sellainen ja lyö reiän sydämeen tietää, että jäät myös ainoaksi. Sinun ja yhteisen aikamme ajatteleminen jättää selkäpiini kananlihalle, eikä mikään tässä maailmassa ole sitä enää tehnyt. Yleensä tunnen olevani tunteiltani täysin kuollut, eikä minua moni asia hetkautakaan. Rakkauteenkaan en koe uskovani, se on vain usva, jonka toiselta puolelta paljastuu myrkkykäärme. Mutta sinun ajatteleminen ja se mitä olimme... se valaa minuun katkeraa uskoa rakkauteen. Ei katkeraa siinä mielessä, etten voisi enää milloinkaan saada sinua, vaan yksinkertaisesti siinä, että mennyt aika ei palaa. En haluaisi tehdä pikasiirtoja nykytodellisuudessa, mutta menneeseen voisin kyllä palata.
Kyyneleni ovat muistoista sakeat, enkä tiedä kuinka voisin niiden takana myllertävät tunteet sinulle selittää. Jos mikä, niin tämä vaatisi selittämistä, mutta en aio selittää. Minä rakastan sinua yhä ja varmasti aina tulen rakastamaan. Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä kultaisempia kyyneleni ovat. Mutta kyynelet tippuvat maahan ja minä menetän kultani. Mutta toivon ainoastaan, vilpittömästi, että asfaltinrakoon putoavasta kyynelestä kasvaa joskus jotakin kaunista. Vain kauneus tekee muistoista muistamisen arvoisen.