Lokki
Kahvilan mustahiuksinen poika haaveilee lentämisestä. Tatuoi selkäänsä kotkansiivet, kuin ne muka isoa miestä kannattelisivat.
Suun auetessa olen jo melkein valmis sanomaan. Valmis kertomaan. Mutta silti vaikenen hiljaa.
Minä olen lokki, joka sinä haluat olla. Tavallinen, arkinen. Ehkä hieman turhanpäiväinen. Kukaan ei koskaan oppinut rakastamaan, omien teidensä kulkijaa. Vain ahne ja röyhkeä, nälkäinen ja kiittämätön, mukavuudenhaluinen. Vain sitä minä olen.
En tiedä miksi nauran, mutta nauran silti. Säädytöntä lokinnaurua.
Miksi olen taas täällä, missä minua ei kaipaa kukaan?
Lahjaksi luojaltani olen siivet saanut. Mutta ne siivet eivät enää kanna, kun väsymys on henkistä ja murheet raskaita. Kriisissä oman minuuteni kanssa, tunnen lentotaitoni olevan haalistumassa.
Voin jäädä tänne, en vaadi mitään. Jaloissani lepäävät kasvit jotka eivät halua kasvaa, lehdet jotka eivät tartu tuulen selkään. Välillä pelkään, lokkienkaan ei ole tarkoitus elää.
Kumpa joku olisi kertonut mustahiuksiselle pojalle.
Korjaisi särkyneet siipeni. Tuulenkevyesti, sulka sulalta.
Lennetään yhdessä pois.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi