adalmiina

Aamu oli taas kerrallaan pimeämpi kuin uskalsin pelätä ja hetket tästä eteenpäin. En saa ilmaa, vaikka hengitän, silti tunnen pienen liikehdinnän sisälläni.

Sysimustan keskellä, mutta et huomaa, vaikka huudan, pienin sanoin, nykyisin lähinnä ääneti. Selkeästä artikulaatiosta huolimatta kaikki on kuitenkin samantekevää, ja hiljalleen lakkaan olemasta näissä hetkissä. Yksikseni sen sisälläni liikkuvan vielä olemattoman vuoksi yritän, vaikka jokainen hetki pimeässä tulee rakkaammaksi. Toivon, katsoisit minuun päin, hetken ilman vaateita, kuuntelisit, kerran ilman kiirettä ja minä nousisin kuin feenikslintu tuhkasta. Tässä kyynelten meressä ei ole enää paljon hukkuakseen.