Supersankari

Istuin hiiren hiljaa ja tuijotin järven tyyntä pintaa. Laskeva aurinko värjäsi taivaanrantaa punertavaksi, oranssiksi. Joutsen pariskunta lipui hiljalleen kaislikon reunaa ja rikkoi järven tasaisen, peilimäisen pinnan. Puristin valkoista, ovaalin muotoista kiveä kädessäni ja koetin parhaani mukaan pitää kyyneleet sisälläni. Tuska, ikävä ja rakkaus puristivat rintakehääni valtavan painon lailla - henkinen pahoinvointini alkoi muuttua fyysiseksi.

Joka hetki kun käänsin päätäni, joka hetki kun muistelin menneitä, silmiini piirtyivät kulmikkaat, kylmät ja ilmeettömät kasvot. Eleettömän harmaista silmistä kuitenkin loisti pelko, mutta jos osasi ohittaa ne piirteet, jotka pakottivat ihmiset kääntämään katseensa pois ja unohtamaan sinut - sen mitä sinä olit ja miksi sinä olit. Minä rakastin sitä panssaria jonka olit rakentanut ympärillesi. Minä laskin suojauksesi ja se oli suurin virheeni mitä koskaan tein.

Sulkiessani silmäni, mieleeni piirtyi elävästi ensimmäinen tapaamisemme - olit vähällä tappaa minut, mutta jokin toi ihmisyytesi esiin. En voinut estää kyyneleitäni virtaamasta. Mieleni huusi suoraa huutoa kuin pyytäen sinua takaisin, missä ikinä olitkin.

Aurinko painui mailleen ja puna taivaanrannassa syveni, syyllisyys poltti sisintäni enemmän kuin koskaan ennnen - olisin halunnut jakaa tämän kanssasi, mutta sinä olet poissa. Kai lopullisesti. En tiennyt missä olit tällä hetkellä, enkä ehkä halunnutkaan tietää. Suljin silmäni jälleen ja toivoin, toivoin koko sydämestäni että tuska viimein helpottaisi ja kivi sydämeltäni olisi poissa. Nälkä sisimmässäni huusi ja pikku hiljaa tunsin kuivuvani kasaan, hetki hetkeltä enemmän.

Pyyhin viimeiset kyyneleeni ja nojasin silmät ummessa puun runkoon. Tuntiessani tuulen kasvoillani, olin varma siitä että olit läsnä - koko kehoni oli varma siitä. Avatessani silmäni, koin karvaan pettymyksen - sinä et ollutkaan siinä. Järven pinta väreili hiljaa noustessani seisomaan. Kuiskasin tuulelle hyvästit ja päästin irti valkoisesta kivestä. Mikään ei suojelisi minua enää miltään, eikä kukaan enää olisi turvassa minulta. Minä luovutin, vilkaisin vielä kerran kaunista maisemaa ja päätin, ettei mikään olisi enää kaunista, mikään ei olisi enää toisen omaa - mikään ei merkitsisi enää mitään.