janeski

Minun täytyy antaa itseni surra sitä,

Mitä minulta vietiin

Tahdon surra sitä,

Joka minusta olisi voinut tulla, tai joka minun olisi kuulunut saada olla.

Palaan usein unissani lapsuuteni kotiini,

sinne, jossa tämä kaikki revittiin käsistäni.

Unessakaan se ei tunnu kodilta,

vaan olen jossakin,

missä aika on pysähtynyt.

Siellä ei ole onnellisuutta, aitoutta

eikä turvaa.

Ympäristö jossa olen, on täynnä tyhjyyttä,

Jäljellä ainoastaan ihmisyyden rippeitä.

Yritän löytää tauotta ulospääsyä,

mutta en kykene pakenemaan edes itseäni.

Kierrän kehää,

Tai päädyn umpikujaan,

selkä vasten seinää

Voin tuntea kuinka sieluni haihtuu pikku hiljaa kuin savuna ilmaan.

Huudan kivusta, mutta minusta ei lähde ääntä.

Minuuteni katoaa kauemmas hetki hetkeltä, pala palalta,

Tunne tunteelta,

Kyynel kyyneleeltä.

Pelkään, mutta kohta en tunne sitäkään.

Olen turta,

ja kuljen edes takaisin loputonta labyrinttiä,

lyötynä ja riittämättömänä,

kunnes herään ja avaan silmäni.

Olen kulkenut tuosta ajasta ja paikasta kauan ja kauas,

mutta silti tuo uni,

menneisyys ja nykyisyys,

vääristyvät välillä todellisuudekseni.

Primitiiviset vaistoni käskevät minun juosta,

vaikka tiedän, ettei se ole totta.

Olen turvassa.

Tietoisuuden omaavana minulla on vapaus ja velvollisuus valita,

päätänkö kuunnella alitajuntani epäröintiä, syytöksiä naiiviudestani ja tahdostani luottaa.

En ole heikko, vaikka minulla on tarpeita, toiveita ja halu etsiä onnea.

Olen saanut lahjaksi inhimillisyyteni,

Mutta sen salliminen itselleni vaatii lupani

ja joka päivä tietoisen valintani.

Lupa surra, itkeä ja nauraa,

olla rikki, lopulta parantua ja unohtaa.

Minä olen vahva,

minä pystyn rakastamaan ehdoitta.