jokapäiväinen junanpenkkien tunkkaisuus kiristää sieraimiani. juna on tyhjä lukuunottamatta minua ja toista matkustajaa.
samat maisemat puuduttavat vähitellen alleen uutuuden viehätyksen. ratakiskot arkipäivistyvät, ennen niitä nähdessä ne toivat mieleen lapsuuden huvipuistomuistot kaartuvine vuoristoratoineen. nykyään ensimmäisenä mieleeni tulee niiden olevan harmaatta luonnonvastaista ratamassaa,jotka kuljettavat ihmisiä tehtäviensä pariin.
yhtäkkiä tajuan valinneeni tietämättömyyttäni taajamajunan, joten istun vielä suuren hetken junan pysähtyessä jokaiselle asemalle.
auringon valokeilassa tanssahtelevat pölyhiukkaset saavat minut ajattelemaan pienuuttani. olen pettynyt itseeni ja omaan pienuuteeni, tahdon olla suurempi ja kestävämpi. ’’ ole sie vahva, selviät kyllä’’ joku mies puhuu yksinään ja vetää minut takaisin nykyhetkeen.pääteasema tulee ja poistun junasta vastaamatta kuitenkin samalla pälyillen miehen suuntaan etsien katseellani handsfreetä.
- Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
